Kauan, kauan sitten kirjoitin runon, joka kuului näin:
Metsässä suru tuntuu pienemmältä.
Mustikkakin sentään kukkii
ja yö on lämmin.
Minusta se oli ytimekäs ja loppuun asti hiottu. Runossa ei saa olla tyhjiä sanoja täytteenä, eikä itsestäänselvyyksiä kannata kertoa, eikä selitellä. Lukijatkin osaavat ajatella; siihen pitää aina luottaa.
Vuosia myöhemmin, runon osuessa käsiini, aloin tarkastella sitä kriittisesti. Tartuin punakynään, kirjoittajan tärkeimpään työkaluun. Nykyään sen nimi on delete.
Metsässä suru tuntuu pienemmältä.
Mustikka kukkii.
Yö on lämmin.
Paljon parempi. Turhat kin ja sentään joutivat pois. Vähemmästäkin ymmärtää, että mustikan kukinta-aikaan osuva kylmä tekee hallaa sadolle. Hyvässä lykyssä lukija hoksaa myös sen, miten mustikan kukinta ja lämmin yö voivat saada suurenkin surun tuntumaan pienemmältä. Suru on voinut suistaa elämän raiteiltaan. On hyvä, että jotkut asiat – kuten keväisen luonnon ilmiöt – ovat ennallaan ja niin kuin niiden pitää.
Kyykin tänään kuvaamassa mustikkamätästä. Kukkia on nyt ehkä enemmän kuin koskaan ennen olen nähnyt. Jos lämpöä, kosteutta ja pölyttäjiä riittää, pitäisi tulla runsas sato. Yhtään pölyttäjähyönteistä en siinä kuvatessani nähnyt.
Mutta se runo. Miksi kirjoitin, että suru tuntuu pienemmältä? Se voisi yksinkertaisesti vain olla pienempi.
Metsässä suru on pienempi.
Mustikka kukkii.
Yö on lämmin.
Nykyään on muotia karsia turhat verbit. Jopa ihan puhekielessä, näin olen kuullut.
Metsässä suru pienempi.
Mustikka kukassa.
Yö lämmin.
Täytyykö sanoa, että metsässä? Eihän mustikoita muualla kasva. Eikö mustikankukista voi päätellä, että metsässä varmaan ollaan?
Suru pienempi.
Mustikka kukassa.
Yö lämmin.
Hmm….pitäisiköhän vaihtaa sanajärjestystä.
Mustikka kukassa.
Yö lämmin.
Suru pienempi.
Tai olisiko tuo kukkii kuitenkin parempi?
Mustikka kukkii.
Yö lämmin.
Suru pienempi.
Alkaa jo vaikuttaa aforismilta. Muutetaanpa rivitystä ja sanajärjestystä vielä kerran.
Mustikka kukkii. Lämmin yö. Pienempi suru.
Väittääkö joku, että runoileminen on helppoa?
Kommentit