Kaikki alkoi aivan pienestä. Lapsuuskotini pihamaalle osui yhtä aikaa polkupyörillään muutama naisihminen ja koska juttua tuntui riittävän, päätin kipaista tuvassa keittämässä heille kahvit. Oli kaunis suvisunnuntai ja olotilani kaikinpuolin leppoisa.
 
Yhä enemmän väkeä alkoi kerääntyä paikalle ja tunnelma sen kun nousi. Pian alettiin veisata virsiä ja innokkaita juhlapuhujia alkoi ilmaantua joukosta. Kuin huomaamatta piha muuttui suureksi nousevaksi katsomoksi, joka oli nikkaroitu maalaamattomasta laudasta. Sen edessä esiintymislavalla odotti kolme mikrofonia. Olin aivan yhtä innoissani kuin kaikki muutkin. Hienoa, että jotain tällaista ihan ex tempore saatiin aikaan!
 
Pidin parhaani mukaan huolta kaikkien viihtyvyydestä. Eräs saarnamies pyysi saada vesilasin ja närästyslääkkeen. Kiidätin ne hänelle vauhdilla. Kiirettäni ei helpottanut se, että samaan aikaan hoidin muitakin velvollisuuksia. Olikohan ollenkaan samalla tontillakaan se hämärä navettalato, jossa ruokin nälkään nääntyvää kissaperhettä. Maksalaatikkoa kului ja peltiset vesikipotkin olivat aina tyhjiä.
 
Aviomiehelläkin oli eläinsuojelussa rooli: Hän lähti kivääri – vai haulikkoko se oli – olallaan lopettamaan kaverinsa lapsien kaninpoikasta, joka oli katkaissut jalkansa. Hän marssi läpi katsomon ja kiljuin hänen peräänsä, etteivät sellaiset kakarat ansaitse sitten enää koskaan mitään lemmikkieläintä. Olin vakuuttunut, että koiven katkeaminen oli heidän syynsä.
 
Jouduin värväämään seuraväen joukosta löytämiäni tuttuja naisihmisiä keittiötöihin; he eivät olleet kovin innostuneita, koska mieluummin olisivat istuneet katsomossa kuunnellen hurmahenkisiä saarnaajia. Sain heitä kuitenkin houkuteltua mukaani ja lohduttelin, ettei satojen voileipien loihtiminen olisi lopulta juttu eikä mikään. Jokaiselle voidellulle hiivaleipäviipaleelle lätkäistäisiin vain makkaraviipale ja tillinoksa. Onnekseni kukaan ei keksinyt, että pullaakin pitäisi tarjota.
 
Nuo innovatiiviset keittiöapulaiseni päättivät vielä lopulta kantaa voileivät tarjolle nurinpäin käännettyjen putkijakkaroiden päällä. Tarjottimet, joita yritin heille ehdottaa, olivat kuulemma aivan liian tehottomia näin suurimuotoisessa cateringissa. He eivät luopuneet ideastaan, vaikka sopersin, että jakkaroiden pohjissa saattaisi olla liimattuna purukumeja ja ties mitä nenästä tulleita knöölejä.
 
En tullut näkemään millaisen reaktion jakkaramakkaravoileivät seuraväen keskuudessa aiheuttivat. Siinä vaiheessa istuin jo mönkijän kyydissä ja esittelin sitä kuljettavalle herrasmiehelle tien sivuilla leviäviä laajoja tiluksiani. Kerroin käytännössä olevani tilan oikea isäntä (vakuudeksi latelin vielä sukupuuni) ja vieläpä koko tämän tapahtuneen mahtavan spektaakkelin varsinainen primus motor. Tuntui upealta olla niin pätevä ihminen ja ylpeä itsestään.
 

Unen loppukohtaus on tärkeä; se jää häilymään mielen perukoille pitkälle päivään: Ajoimme siinä mönkijällä auringonlaskuun siionin virsien vielä voimakkaina kaikuessa taustalla.

.