Elokuussa
 
…monivuotistarhurien syysleimut leimahtavat kukkaan. Siis muun muassa ne. Niiden nostalginen tuoksu kantautuu yksivuotistarhurinkin nenään ja nostaa mieleen monet lapsuuden ja nuoruuden elokuun illat. Vähänkös kadehtii nyt yksivuotistarhuri, mutta ajattelee sitten, että voihan sitä haistella toistenkin kukkia.
 
Sitä paitsi yksivuotistarhurilla on nyt ylpeyden aihetta omallakin palstallaan. Pitkä odotus on palkittu, ja monenlaista kaunokukkaa puhkeaa nupustaan joka päivä. Kaikki tarhurin leijona-merkkiset ystävät saavat syntymäpäivänään kaikenkirjavan kimpun, ja tarhuri luettelee asiantuntevasti kukkien nimiä ja lajikkeita, mikäli sattuu tietämään. – Malvaako tää on? – Ei kun se on kesämalvikki. – Entäs tää, onks tääkin sitä malvikkii? – Se on sit taas maloppi. – Ai jaa.
Ihan vääjäämättä on niin, että elokuu on yksivuotistarhurin onnen ja täyttymyksen kuukausi. Värikäs ja suurta tyydytystä tuottava.
 
 
 
Syyskuussa näyttää siltä, että monivuotistarhurit ovat taas ottaneet esiin lapionsa ja istutuslusikkansa ( vai mikä se on?). Kevätkukkijat kun jaetaan syksyllä ja syyskukkijat keväällä, näin on yksivuotistarhuri kuullut. Taas ne siis raahustavat niitä paakkujaan pihan laidasta toiseen ja pihasta toiseen. Rehottavan kukkamaansa laidalla laiskana istuskeleva yksivuotistarhuri ei voi kuin ihmetellä sitä energian ja turvemullan määrää.
 
 
 
Ensimmäiset yöpakkaset tosin saavat häneen vauhtia, sillä ihan hevin hän ei luovuta hoidokkejaan hallan armoille. Kerran hän jopa on pelastanut (tai ainakin niin hän uskoo) kukkasensa puhaltelemalla tunnin ajan auringonnousun aikaan föönillä lämmintä ilmaa kukkien sekaan. Huurre levisi viereisiin ojaruohoihin, mutta ei kukkiin asti!
 
 
Lokakuussa monivuotistarhurit…niin mitä he tekevät? Ai niin, istuttavat tietenkin kukkasipuleita. Nurmikoille ja pensaiden alle, sadoittain kukkasipuleita! Ja keräävät maljakoihinsa komeita kimppuja niistä jämäköistä liilanpunaisista, joita joksikin maksaruohoksi kutsutaan, vaikka eivät ruoholta vähääkään näytä.
 
 
Yksivuotistarhuri löytää eräänä päivänä kukkamaastaan yhden vaaleanpunaisen hajuherneen, irrottaa varovasti sen köynnöstävän varren pakkasen pehmentämistä kosmoskukista (jotka eivät ehtineet kukkaan asti ollenkaan) ja tuo sen sisälle.
Hän saattaa itkeä tirauttaa muutaman kyynelen kaiken katoavaisuudelle.”Kauan tuo kesämme kestänyt ei, pois halla sen kukkaset vei…”
 
 
Mutta kuten monivuotistarhuritkin hän ajattelee jo uutta kesää. Ja siemenpusseja. 
 
 
 
 
 
 
ps. Hänen olisi syytä ajatella myös lannoitetta. Tänä keväänä hän nimittäin unohti levittää apulantaa kylvöjä tehdessään. Siitä varmaan johtui, että kukkaloisto oli tavallista vaatimattomampi ( muutenhan kesä oli mitä suosiollisin, sopivasti lämpöä ja sadetta) ja juttua kuvittaessa piti etsiä vanhoja kuvia.