Mikä lienee se maaginen voima, mikä saa minut seuraamaan Maajussille morsian - ohjelmaa. Telkkariahan meillä ei ole, ja hyvin satunnaisesti jotain netistä katson. Jonkinlaista säälin, myötähäpeän ja vahingonilon sekoitusta varmaan täytyy olla sen ohjelmaan koukuttumiseni. Tai ehkä se on vain keino nollata pää. Ja sitten mollata.
 
Tuon kankeampaa ja keinotekoisempaa toiseen sukupuoleen tutustumista kun on vaikea kuvitella. Ensin syynätään ehdokkaita jossain kylpyläviikonlopuissa ja tiputellaan heitä pois menoin, joista ei paatosta ja kyynelehtimistä puutu. Finalistit otetaan sitten viikoksi tilalle olemaan kavereita ja ottamaan mittaa toisistaan samanaikaisesti. Nämä tilaviikot vasta ovatkin naurettavuuden ja kantriromantiikan huippu. Jokainen hiukankin alaa tunteva tietää, että tilalla, joka omistajansa elättää, on meno vähän toisenlaista kuin tästä ohjelmasta voisi päätellä. Se ei ole perunoiden käsin kaivamista, eikä hevosenkikkaroiden siirtoa talikon kärjillä tallin nurkasta toiseen. Tuntuu, että tiloilla on piilotettu kiireet jonnekin kuvauksen ajaksi. Samaan paikkaan ehkä kuin edellisten suhteiden jäljiltä olevat kakaratkin. Maatilan arjesta eivät kandidaatit tule siinä mitään tietämään.
Koko tämän farssin lopuksi kaksi kyyhkyläistä istuu sohvassa rinnakkain ja kolmas lähtee pihasta, niin että kivet priiskuu. (Ei vaan nätisti ja rauhallisesti tietenkin, etteivät katsojat näe miten kirvelee tämä katkera kalkki.)
 
Kansa seuraa henkeään pidättäen, miten käy tämän Juhaheikkiarton, joka kiukuttelee koko ajan. Vai kiukuttelekoo Juhaheikkiarto? Sarjan formaattiin kuuluu sopiva annos draamaa, ja sitähän on helppo ohjaajan ja taitavan leikkaajan järjestää. Tuntikausien filmimateriaalista valitaan vain oikeat muutaman sekunnin pätkät, ja rooleihinsa passelit luonnenäyttelijät ovat valmiina.
 
Ymmärrän kyllä sen, ettei tämän sarjan tarkoitus olekaan tuottaa onnellisia pariskuntia suomalaiselle maaseudulle. Tarkoitus on liimata ihmiset ruutujen ääreen ja saada syömään Kariniemen broileria kotitilalta. Sitä kun syö, niin alkavat tytöt laumoittain kirmata perässä pitkin kaurahalmetta, sehän on selvää. Silti minua pännii.
 
Vaan ruokkiihan se mielikuvitusta pöljempikin ohjelma. Minä nyt esimerkiksi kuvittelen, että jos meikäläinen olisikin hankkinut itselleen kumppanin -tai siipan peräti- tämmöisellä kilpailulla. Mitä minä sille sanoisin ensimmäisen vakavamman konfliktin iskiessä päälle. Että miten minä helvetin ääliö tulin sinut ottaneeksi, vaikka olisi se Tatupekkalaurikin ollut tarjolla! Se sentään osasi laittaa puolipanelia seinään ja linnunpönttöjä pihakoivuihin. Ja kitaraakin soitti kuin Eric Clapton. Ja jos totta puhun, niin on minulla vielä sen kännykkänumerokin tallella. (Ja jos oikein itkuraivari olisi, niin jatkaisin, että) suoraan sanoen on tullut tässä vähän mennä yönä sen kanssa tekstailtuakin. Tässä ei kenenkään nyt kannata niin varma isännän statuksestaan olla. Pesänrakentajatyyppi se on, tämä Tatupekkalauri. Niih.
 
.