Siin Jokioisten sokerimunkis ei enää ollu muuta pehmiää paikkaa ku hillo. Mut olihan siit jo melkein viikko aikaa, ku olin ne munkit ostanu. Yks oli jääny paperipussin pohjal ja unhottunu komeron hyllyl. Söin kumminkiin senkin korppuuntunneen, ku en mittään muuta hyvvää löytäny. Domino-keksit oli loppu, suklaa oli loppu, eres xylitooli-purkkaa ei ollu! Hyvält se maistus paremman puuttees.

Sit mää lährin Nummentonkijan kans tähtitiäteen kurssil. Siäl hämäräs luentosalis ei muistakka munkei, eikä muuta makjoi houkutuksii. Hunteeraa vaan ekvaattorei ja sirkumpolaarissii tähtii. Maallisil asjoil ei ol pal mittään merkityst.

Mut annas olla, ku mää kerkesin siält kotti. Meiän keittiön pöyräl pullalautasel oli kahreksan sokerimunkkii! Simmost vähä parhaat päiväs nähnyt, joitten litistyneist kyljist oli jo sokerit sulannu. Ei voi olla totta, mää ajattelin. Nyt se maailmankaikkeus on luullu, et mää enempikin kaipaan tommost purtavaa, ku niin hyväl halul sen yhren söin.

Täytys mennä isännält kysymään, et onks hän käynny kaupas ja ostanu vanhoi sokerimunkei. Ei sentäs. Mut isännän hevosmiäskaveri oli poikennu ja isäntä oli keittäny kahveet. Kaveri oli sanonnu, et älä turhaan mittään pakkasest hae (ja oliskos siäl ollukka?), hänel on pakun kyytis säkillinen hevosenmunkei. Haki siält yhden pussillisen.

Totuuren nimes on sanottava, et mää söin taas yhren. Ei se ollu niin kuiva ollenkaan, ku aikasempi. Enintäs kaks päivää vanha, mää arvioisin.