Pihallani on puolukkapaikka. Siihen on matkaa kuistilta noin 17 askelta. Kukinta on tänä kesänä niin runsas, että voin odottaa noin kahvikupillista satoa. Tosin on ollut yksi hallayö, sen vaikutusta en vielä tiedä. Lisäksi paikka kallion kupeella on hyvin kuiva, vaatii varmaan sadetusta, jos ei taivaalta riitä. Muuten marjat syksyllä ovat pieniä "kuin kuivan kesän kusiaiset".
Puolukka-apajani alapuolella on ruohonleikkurilta rauhoitettu alue, muutaman neliön suuruinen kukkaketo. Siinä saavat kukkia päivänkakkarat, ketoneilikat (kuvassa) kasvatella rauhassa mättäitään. Maantien penkalta siirtämäni ahdekaunokitkin ovat siihen jotenkuten kotiutuneet. Kuulostaa herttaiselta? Mutta, mutta...
Olen melkein kaikkien kukkien ystävä, mutta en suuremmin ihastu mistään keltaisista mykerökukkaisista. Jos voisin, tappaisin sukupuuttoon ennemmin voikukat kuin lupiinit, joita nyt kauheina kasvupaikkaroistoina pidetään. Ketoni riesana ovat pienet, nukkavartiset huopakeltanot, jotka helposti tuntuvat levittäytyvän maan peittäväksi matoksi. Kesän parhaimpaan kukka-aikaan ne sitten räjähtävät kirkkaankeltaiseen kukintaansa, joka minusta on riitasointu muitten kukkien joukossa.
Eikä minulla ole muuta keinoa kuin nyppiä kukkavarsia pois yksitellen, ennenkuin ne kunnolla ehtivät kukkaan. (Aika julmaa oikeastaan). Aloitin sodan tänään. Kyykin, konttasin ja kumartelin taas tottumattomat jäseneni kipeiksi. Kaiken aikaa täytyi varoa, ettei sotkenut muita, toivotumpia nuppuja. Ihan vaan huvikseni pidin laskua ämpäriin keräämistäni kukkavarsista. Tämän rupeaman saldoksi tuli komeat 1303 kappaletta! Onneksi niiden juuret ovat hentoja ja aivan maan pinnassa, muuten ei tämä urakka onnistuisi. Juuristoa jää myös maahan, joten hommaa riittää.
Pihani ei todellakaan ole mikään siistiksi kynitty, eikä milloinkaan pääse puutarhalehtiin. Enimmäkseen siinä saa kasvaa, mikä haluaa. Joitakin vaan hiukan rajoitan. Niinkuin nyt näitä kiusankappaleita.
Kommentit