No ni. Täsä sitä nys sit ollaan. Viikko aikaa ja sit tarttis olla kirjotettuna boccacciolainen novelli. Mist mää simmosen tempasen? Aihekki täytyy itte keksii. Tän siit sit saa ku ruppee yliopistosivistyst ittelles vanhoil päivilläs hankkimaan. Vähä kannattais harkita. Se täsä hiukka lohruttaa, et jos mää ny menen riman alitte tän boccacciolaisen kans, ni voin mää sit viäl yrittää nahkani pelastaa sen tsehovilaisen kans. Sen vuaro tullee seuraavaks. Kyl mää enempi olen omas elementissäni, ku mää saan kuvata tunnelmii ja miälialoi; ei tommonen toiminta ja ylenpalttinen tapahtuminen ol mikkään mun lajini. Vissiinkä?
 
Viime viikkosen läksyni mää suaritin jokseenki kunnial. Kirjasin ylös yhren liuskallisen kokemuksii. Ne sai onneks olla kenen vaa, ei tarvinnu olla ommii. Ei sekän niin helppoo ollu, ku mää ensiks luulin. Mää tulin nii vaativaiseks, ettei ihan mikkä hyväs tavalliset kokemukset mul kelvannukka.
 
-         Avomieheni jahtasi minua hiilihangon kanssa. (raviohjastajan vaimo)
-         Maistoin mustaa suomalaista karkkia, enkä pitänyt siitä ollenkaan. (Stephen Elop)
-         Luin netistä päivän uutisotsikot ja nauroin (minä)
-         Seisoin ulkona, kun satoi suuria pisaroita. (minä)
-         Eksyin metsään neljäksi tunniksi. (pieni muksu)
-         Mahtavan menopelin näkeminen omalla kotikentällä sykähdytti. (lentoasemanjohtaja)
-         Vein ensi kertaa koirani soutuveneeseen. (koirablogin kirjoittaja)
-         Näin rokonarpisen miehen ryöstävän apteekin. (silminnäkijä)
 
Ja niin päin pois. Tämmöst se sit on opiskeleminen. Sit koko läksyy ei käsitelty eikä tarkastettu ollenka. Mut ei kai se ihan turhaaka hommaa ollu. Sain ainaki kokemuksen. Mut mää luulen et siit novellist ei yhtä vähäl selki. Jos ei must kuulu mittään ni älkä ihmetelkö. Mää luan.
 
.