Metsä on aina oma maailmansa. Silloinkin kun on poikennut sinne vain kivenheiton verran tieltä, ja puunrunkojen takaa vilkkuu viljakuormien edestakainen ralli. Se on myös hirvikärpästen maailma. Ensimmäinen ropsahtaa hiusrajaan ennen kuin olen löytänyt ensimmäistäkään puolukkaa. Silti ihmeesti mieli rauhoittuu, ja ajatus hidastuu. Marjojen poimiminen on meditatiivista hommaa. Siinä on jotain ikiaikaista liittyen turvallisuuteen ja eloonjäämiseen. Samaa kuin nuotiotulen tuijottelussa.

Tunnelma saa jatkoa kun perkaan saaliini. Asiaan kuuluu isännän kansakoulussa nikkaroima jakkara, jonka kannan pihalle. Ja se kätevä vehje, jolle en tiedä nimeä: Metalliseinäinen laatikko, jonka pohja koostuu pitkittäin kulkevista ohuista naruista. Puolukat vierivät iloisesti yläreunasta alareunaan. Samalla on helppo nyppiä pois suuremmat roskat ja epäkurantit yksilöt, jotka eivät tipu narujen väleistä. Jos vain marjoja riittäisi, voisin perata niitä päivät pääksytysten. Katsella juoksevia marjoja ja filosofoida kaikenlaista.

Sänkyvaatteet ovat narulla tuulettumassa ja kuivumassa. Alan kantaa niitä sisälle ennen kasteen laskeutumista. Lakanoille saa riittää tuulen silitys, mutta tyynyliinat saavat rautaa. Vastasilitetylle tyynyliinalle kun on niin suloista painaa poski. Olen laittanut aluslakanat ja tyynyliinat paikoilleen ja menen hakemaan pussilakanoita narulta. Kun palaan takaisin, en voi olla nauramatta. Hiski on asettunut makuulle isännän tyynylle ja katsoo minua hiukan syyllisen näköisenä. Olkoot siinä, kai se vastasilitetty on suloista koirankin mielestä. Isäntä on kuitenkin niin rättiväsynyt, kun joskus tupaan ehtii, ettei tiedä tyynyn tuoksuista tuon taivaallista.