Jos tiputtelen makkarankuoria lattialle, ne ovat siellä vielä seuraavanakin päivänä.
Kukaan ei halua nuolla kulhoa kun leivon.
Kukaan ei tule juosten toisesta päästä taloa kun avaan jääkaapin oven.
Moneen päivään en ole kastanut sukkiani vesikupissa.
En joudu maksamaan ”koiraveroa” paistaessani jauhelihaa.
Päärynät ovat kovin täyttäviä, koska syön itse myös sen joka toisen suupalan.
Saan käyttää parfyymia, koska kenenkään vainunenää ei tarvitse suojella.
Sohvatyynyt eivät haise oikein miltään.
Nilkat pyrkivät öisin nousemaan ylös, koska niissä ei ole painoa päällä.
Kukaan ei kerjää mukaani kun lähden ulos.
Kenellekään eivät kelpaa jäniksenpipanat pihalta, vaikka osoitan niitä sormella.
Ei ole minkäännäköistä vastaanottoseremoniaa tullessani kotiin.
Vaikka ostaisin mitä herkkuja, kukaan ei työnnä päätään ruokakassiini.
Kukaan ei tule nuuskimaan naamaani, kun teen vatsalihasliikkeitä maton päällä.
Minua ei viedä vauhdilla narussa jänisten ja kissojen perässä.
Kylkeeni ei painauduta yöllä, kun olen yksin kotona.
Kukaan ei toisaalta järjestä silloin katastrofiharjoituksia herättämällä hirveällä metelillä.
Ulko-ovea ei pidetä enää säpissä päivisin, mutta se taas lukitaan öisin.
Ystäviäni ei tervehditä hännänheilutuksella.
Vieraita ei haukuta.
Kukaan ei tuijota omituisesti, jos pukeudun uuteen vaatteeseen.
Metsästä ei löydy edes vanhoja luita, saatikka linnunraatoja.
Kukaan ei halua minua lumensyöntikaveriksi illalla yhdeltätoista.
Kukaan ei halua minua pissakaveriksi aamulla puoli neljältä.
En joudu etsimään vaihtoehtoisia kakkapaikkoja kun sopivaa ei millään löydy.
Mukaani ei tuppauduta puoliväkisin kun lähden viemään roskapussia ja sitten käännytetä väkisin takaisin kesken matkaa.
Haavani –henkiset ja fyysiset - eivät saa välitöntä ja väsymätöntä nuoluhoitoa.
 
 

Sanokaa nyt ihmeessä voiko tähän tottua?

 

.