Minullepa kävi kerran niin, että näin unta, jossa olin teatteriharjoituksissa ja näyttelin Tirlittania. Tai siis minun piti näytellä. Olinpahan  kaikki treenit vaan jotenkin siellä paikan päällä haahuillut, mutten koko hommasta ymmärtänyt yhtään mitään. Sitä minä en oikein käsitä, miksei se ohjaaja minua ruotuun pistänyt, vai oliko olemassakaan koko ohjaajaa. Kun se nyt kuitenkin uni vaan oli. Jotenkin minä kuvittelin, että jotenkuten sen esityksen sitten improvisoisin, kun sen aika tulee. Ajattelin, ettei se minun osani siinä niin tärkeä ole, vaikka ihan omianikin pistäisin sinne muiden joukkoon.

 Mutta sitten jysähti yhtäkkiä, että jumaliste minä olen se Tirlittan. Pääroolihan sen siinä näytelmässä täytyy olla ja se on viimeisen päälle osattava. Siihen kauhuun minä sitten heräsin ja huomasin, etten ole näyttelijä, enkä mikään Tirlittan, vaikka siitä nimestä mukavasti saakin minun nimeni ja vielä hiukan jää varastoonkin. Kirjaimia nimittäin.. Siinä sitten rupesin miettimään, että mikä se oikein oli tämmöinen uni. Tulinkin johtopäätökseen, ettei ollutkaan mikään tavallinen ruuansulatushäiriön aiheuttama painajainen. Tämä olikin varmaan nyt se Iso Uni. Merkittävä oikein.

 Kirjaston lastenkirjahyllyä siitä oli lähdettävä kiireellä plaraamaan. Paa…Paj…Paloheimo, sieltä se löytyi. Yhteen putkeen sen ahmaisin läpi koko kirjan. Nälkä oli niin kuin Tirlittan-paralla tomaattivarkaissa. Ja koko ajan minä tein hienoa analyysia siitä tekstistä, että miten niin kuin omaan elämääni sen suhteuttaisin. Yhtymäkohtia yritin etsiä ja ihan ihmeellisiä löysinkin sieltä. Symboleja ja kaikkea. Jos siitä nyt mitään hyötyä oli, sitä minä en tiedä, mutta valtavan fiksuksi ainakin tunsin itseni vähän aikaa. Ei tämmöistä nyt kaikille satu joka päivä, sen minä tiedän. Tai joka yö paremminkin. Tirlittan-unia.

 Mutta sanokaa minun sanoneen, että ihan selvin päin se Paloheimo ei ole sitä kirjaansa kirjoittanut. Lukekaa vaikka itse, jos ette usko. Jossain pöllyssä sen on tarvinnut olla. Niin ihmeellisiä juttuja ja juonenkäänteitä ei muuten synny. Alkuun vielä on tarinassa jotain tolkkua, mutta loppua kohti senkun sekoaa. Kirjallisuudentutkijat tähän kyllä oikein voisivat tarttua. Minä en viitsi.

 

 ( Niin on rakas minulle tämä aihe, että ihan murrerunonkin olen tästä kirjoittanut. Se on siinä Musteensinisessä bluesissa, kenellä on ja kenellä ei…)