Piäni likka kököttää saunan katol korsteenin juures.Sinne mennee tukevat pattinkirappuut ja niitten päällä on turvallist istuu. Äiti on kiältäny menemäst niilt pois katon harjal. Toukokuinen päivä on lämmin ja huapakatto haisee pielt ja kevväält.

Alhaal pihal näkkyy punanen pihaton pääty ja kanatarha.

 

Likal ja kanoil on sopimus. Joka päivä likka mennee kanatarhaan ja vääntää talikol kaikki suuret kivet pois paikoiltas. Kanalauma juaksee peräs ilosen kaakatuksen kans ja nokkii suuhusas kaikki lihavat marot kivvein alta. Hiukka tullee maroi surku, mut silti naurattaa.

Palkaks likka kerrää höyhenii. Kaikki tarhan pehmosimmat ja puhtosimmat höyhenet likka noukkii paperipussiisas. Ja sit kiipee saunan katol. Siäl likka aukasee pussin ja ottaa siält hellästäs ja varovastas yhren höyhenen kerrallas, nostaa kätes korkkial tuuleen ja irrottaa ottees.

 

Sit tullee näyttämöl pääskyset. Ne tekkee suurii kaarii pohjattoman sinisel taivaal ja kaartaa taitavastas nappaamaan jokasen valkosen untuvan, minkä likka niil lennättää. Ykskän ei kerki leijailemmaan maahan saakka. Joka kerta ku pääskynen pyyrystää höyhenen nokkaas, likan rinnas läikähtää. Melkein niinku lintu lentäis vauhril läpi syrämmen. Likka hunteeraa kuin mukava piänten poikasten on nukkuu savisänkysäs niis hänen antamis untuvalakanois. Ja likka tuntee tekeväs jottain tosi tarpeellist ja tärkkiää. Niin tärkkiää, et se täytyis kertoo kaikil ihmisil, et ne tiätäis mitä niitten kuuluis tääl maailmas tehrä, et tääl olis hyvä. Ja likka päättää, et heti kun hän kerkii, hän kirjottaa siit runon. Mut sitä ennen hän käy viäl tarhas kattomas onks juamapurkis raikast vettä. Tarkistaa samal et isän naulaamis juntin ja punajuuren pualikkais on viäl nokittavvaa jäljel. Punajuurest kanat saa tummanpunasen heltan ja juntti tekkee munan pruskuaiset kirkkaan keltasiks. Pessiinkin vois kurkata, jos siält löytyis munnii viätäväks äitil tuppaan…

 

                                          ***

 

Mää laahustan pihan yli raskais kummisaappais. Muu väsyttää. Mun on väsyttänny tää aika, kun kaikki luukut on naulattu kiinne. Kun linnui ei ennää päästetä sisäl, eikä kanoi ulos. Ihmisist ja kanoist on tehty häkkielukoi, mikkä ei pysty kunnol siipiäs levittämmään.

Karjakeittiön rappusel mää äkkiist pysähryn. Siin on piänet vaaleet munankuaret; pääskynen on kuariutunnu. Ja niitten viäres höyhen, melkein huamaamaton. Siin hetkes mää yhtäkkiin muistan  syvänsinisen taivaan. Pääskysten kaaret. Lämpimän huapakaton hajun. Mää istun sihen rapun syrjäl ja riisun saappaat jalastani. Ihan kun muu huimais hiukan.

 Mää pyyhkäsen ottaani. Painan kämmenen kaulalleni. Ja mää tiärän saaneeni merkin: 

Nyt on oikkia hetki. Juur nyt.

 

 

Riitta Mikkola 2007