Alkukevään pilvinen päivä ja pikkupakkanen tervehtivät meitä raikkaina, kun käppäilemme ulos A-sairaalan C-siiven sokkeloisilta käytäviltä ja suuntaamme kohti parkkipaikkaa. Saattaa olla, että laulaa hyristelemmekin vähän. Olemme saaneet seuralaiselleni niin hyviä uutisia kuin parantumatonta tautia sairastava voi saada. Veriarvot ovat ok. Syytä lääkitykseen ei tällä hetkellä ole. Sairaalaan ei ole asiaa vähään aikaan. Kevättä voi viettää taas lähes huolettomin ja kevein mielin. Sairaalakäynneillä teemme aina myös mukavia huomioita: Joskus ihailemme vaikkapa (mies)lääkärin harvinaisen kauniita ja kaarevia silmäripsiä. Tänään huvituimme vastaanottohuoneen ikkunaruutuun liimatusta tarralapusta: ”Älä aukaise ikkunaa, sitä ei saa uudelleen kiinni!”
 
Päivittelen oikein ääneen poliisien touhua keskellä ylämäkeä Kiinanmyllynkadulla. – Miten ne nyt ratsiaa pitävät tuollaisessa paikassa? Kaupungilta päin lähestyvä voimakas platkutus saa meidät ymmärtämään liikenteen pysäyttämisen oikean syyn; rajavartioston suuri, maastokuvioinen helikopteri on laskeutumassa sairaalan kentälle. Viuhuva propelli aiheuttaa ilmiön, joka tuo mieleen talven pahimmat lumimyräkät. Ihmiset jalkakäytävällä pitelevät kiinni päähineistään ja kiirehtivät askeleitaan päästäkseen pois äkillisen myrskyn alta. Mutta mitä tekee seuralaiseni? Seisahtuu paikoilleen, kääntää kasvonsa päin pahinta ryöppyä ja lausuu tyytyväisenä huokaisten:
 
”Nähtiin tämäkin!”
 
Ja minä seison siinä vieressä kuin olisimme kunniavartio ja tajuan myös hämärästi, ettei mikään täällä elämässä olekaan itsestään selvää. Ei sekään, että näkee kopterin laskeutuvan ja pakkaslumen pöllyävän. Tai se, että saa kävellä tervein jaloin ulos sairaalan ovesta, ottaa autonsa parkista, rypistää pysäköintilippunsa ja huristella kotiinsa.
 
Vasta vähän myöhemmin kun seison Liedon lihakaupan tiskin ääressä miettien otanko tällä kertaa siivutettua kotipalvia vai savupalvia, paljonko ostan jauhelihaa pakkaseen ja vieläkö tänä keväänä tarvitaan ihraa linnuille, antaa mottotutka pääkopassani värinähälytyksen; joku on ihan äskettäin ilmaissut oman mottonsa. Siellähän se tapahtui, kopterikentän kohdalla, sairaalan varjossa.
 
Ihminen, jonka mottona on ”Nähtiin tämäkin”, ei kaipaa elämäänsä extreme-kokemuksia. Hänelle riittää ihan tavallinen arki, joka sekin on täynnä ihmeitä, kunhan kulkee avoimin silmin. Onnea on läheltä kotoa löytynyt ehtymätön mustikka-apaja tai valkolehdokki, joka on säästynyt kaivuutyömaan myllerrykseltä. Mottohenkilöllä ei ole vastustamatonta halua nähdä livenä Niagaran putouksia, mutta hän kantaa tarpeen vaatiessa ämpärillä vettä sammakolle, jos oja on päässyt helteillä kuivumaan!
 
Olen yrittänyt ottaa tästä motosta oppia. Moneen asiaan olen todennut sen hiljaa mielessäni ja useasti tokaissut ääneenkin. Jo yhden päivän aikana tulee vastaan uskomattoman paljon tilanteita, joissa ihan oikeutetusti ja hyvällä syyllä voi todeta: ”Nähtiin tämäkin.”
 
.