”Suuri ihme tapahtuu juhannusyönä: sanajalka kukkii. Oppineiden luonnontieteilijäin mukaan sanajalka kuuluu ns. itiökasveihin, jotka eivät kuki koskaan, mutta vanhan kansan käsityksen mukaan se kuitenkin kukkii, tosin vain hetkisen ja ainoastaan juhannusyönä. Samalla hetkellä muodostuu sanajalan siemen ja katoaa myös. Mutta ken onnistuu saamaan tuon kukan tai siitä muodostuneen siemenen haltuunsa, hän saavuttaa aivan ihmeellisen taikavoiman: hän voi kulkea näkymättömänä, hän voi nähdä aarteiden aarnitulien palavan…
 
Jos menee juhannusyönä semmoiseen paikkaan, jossa on paljon sanajalkoja, levittää puhtaan valkoisen lakanan sanajalikkoon ja rupeaa itse lakanalle maata, niin voi nähdä sanajalan kukkivan. Tässä ei arkaluontoinen pysy, siinä kun käypi kaikenlaisia hirvityksiä ja aaveita julmasti pelottelemassa. Mutta se joka pysyy, näkee sanajalan tekevän siemenen. Nyt kun siemen putoaa lakanalle, niin ottaa sen, ja jos se vaikka milloin on taskussa, niin ei sitä ihimistä näe, vaikka minne menisi. –Tähän tapaan jutteli vanha Olli Nenonen.
 
Näin pitkälle on kulkenut kansan mielikuvitus koettaessaan selittää sitä luonnon omituisuutta, että sanajalka ei kuki kuten muut yhtä lehtevät ruohokasvit. Ja tuo mielikuvituksen luomus on aikoinaan muuttunut todellisuudeksi. Monet ovat kautta Euroopan yrittäneet saada sanajalan siementä haltuunsa vielä verrattain myöhään. Asia oli niin vakavaa laatua, että katolinen kirkko Ferraran yleisessä kirkolliskokouksessa 1612 kielsi sananjalan siementen keruun juhannusyönä. Mutta usko niiden taikavoimaan ei vielä silloinkaan kuollut.”
                                       Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto
 
 Miten se usko olisikaan kuollut, kun kirkolliskokouskin näin taikuuden tunnusti? Ehkä kieltoa uhmaten lähdenkin tästä lakanaa levittämään. ”Näkemisiin” huomenna!

 

.