Kiikutan olkapääni näytille työterveyshuoltoon kahden viikon välein. Ilmoittaudun luukulla ja kerron kiltisti nimeni sekä lääkärin nimen, jolta aikani on varattu. Joka jumalan kerta ne kysyvät minulta onko osoitteeni edelleen tämä ja tämä ja puhelinnumeroni tämä ja tämä. Minä vastaan, että juu juu ja on on. Kun on tällaista aloillaan pysyvää tyyppiä kuten minä, joka olen asunut samassa osoitteessa melkein kolme vuosikymmentä, niin ihmetyttää tämä kyseleminen. Luulevatko ne, että vaihdan kortteeria kahden viikon välein. Vai epäilevätkö, että se ”joku kaunis päivä” on vihdoin koittanut, jolloin emäntäihmiset aina uhkaavat lähteä? Sekään ei kyllä ihme olisi.

Sitten istun siinä käytävässä ja odotan vuoroani. Ei tarvitse olla mitenkään syvällisesti feng shuihin perehtynyt ihminen huomatakseen, että siinä tilassa eivät energiavirtaukset ole kohdallaan. Kurkkuani alkaa siinä aina kuristaa, vaikken olisi sairaskaan. Käytävän vastakkaisella seinällä on julisteita, joissa opetetaan tunnistamaan aivohalvaus ja liiallisen alkoholinkäytön rajat. Hyvin viihdyttävää.
 
Ilmankos tuleekin pirullisia mietteitä siinä mieleen. Esimerkiksi, että kun ne ensi kerralla jahkaavat osoitettani sanonkin muuttaneeni elämäntapaintiaanien leiriin Nummi-Pusulan perämetsään, eikä sinne valitettavasti ole olemassa mitään säällistä osoitetta, jotain koordinaatteja, kenties. Ja etten kerro heille uutta salaista puhelinnumeroani, vaikka uhkaisivat puhkaista minut röntgensäteillä tai laittaa ikuiseen vesitiputukseen. Siihen kidutuskeinoon siis.
 
Kiertäjäkalvosimeni on ehkä ollut liian kauan kipeä, tai sitten olen muuten omituinen ihminen?