Huomaan, että vielä tänäänkin uutisotsikot kyselevät oliko eilinen päiväsi autoton? No ei todellakaan ollut. Päivällä tein reissun lähikauppaan ja kirjastoon, matkaa yhteen suuntaan noin 14 kilometriä. Joukkoliikennettä tällä reitillä on enintään se, että ajetaan naapurin kanssa peräkkäin, turvaväli sentään. Polkupyörällä sotkienko olisi pitänyt hakea maidot ja maailmankirjallisuuden mestarinovellit?
 
Illalla matkasin innokkaana opiskelemaan kaupungimme keskustaan, josta kertyy mittariin illassa 50 kilometriä. Lähimmälle bussipysäkille on viisi ja puoli, eikä siitäkään taida vuoroja enää illalla kulkea, en edes tiedä? Olen käyttänyt joukkoliikennettä viimeksi joskus ammoin, kun linja-autossa vielä oli tunnelmaa. Nyt ovat kuskit kuuroja ja matkustajat mykkiä, siihen tylyyn tunnelmaan en hevin yksinäistä matkaani vaihtaisi. Siis heviäkin voin soittaa niin lujaa kuin korvat sietävät, eikä kukaan vaadi volyymia pienemmälle. Ja Eppu Normaalia ja Lauri Tähkää.
 
Rautatieasemalle on myös tuo 25. Siellä kulkevat pendoliinot, jos kulkevat. Joskus on liikaa pakkasta, joskus lunta ja taitaa kulkemattomuuden syyksi riittää hellekin. Kyytiin voi hypätä, jos ehtii ja poiskin onnistuu pääsemään, kun osaa olla oikealla ovella oikeaan aikaan. Matkasi saat maksettua, jos on käypää valuuttaa, vääränlaista korttia esittävät potkaistaan ulos jossain metsätaipaleella. Palvelusta ei tällä alalla voi puhua.
 
Taloutemme kahdesta autostakaan en suostu syyllisyyttä tuntemaan. Jos niitä olisi vain yksi, niin pahaa pelkään, että se olisin minä, joka kärvistelisi kotona pyhät arjet pääsemättä sieltä mihinkään. Jos tämä maailma minun yksityisautoiluuni kaatuu, niin kaatukoon. En harrasta etelänmatkailua, joten kerosiinissa säästän aika lailla. En myöskään sahaa saaristomerta edestakaisin saastuttavilla laivoilla, mikä on kulkemisista sitä kaikkein järjettömintä.
 
Autoton päiväni koittaa joskus, kun joku lääkärinkloppi ilmoittaa, että mummun on nyt ajelut ajettu. Enkä mene vannomaan, jos edes silloinkaan. Kyllä minä niin mieleni pahoitan!