Kun eilen pääsin hyvään urputtamisen alkuun, niin nyt jatkan. Somistan urputuksen kuitenkin kevyenoloisilla huurrekuvilla, niin ei käy lukijoille liian raskaaksi.
 
 
Lauantaina Hämeenlinnasta kotiuduttuani kirjoitin ex tempore Arviointibiisin, niin kuin ehkä huomasitte (löytyy kelaamalla hiukan alaspäin, en jaksa nyt linkittää, sori). Samantien kun postitin sen kurssilaisille, se meni myös Hämeen kesäyliopistolle, koska sen osoite oli samassa postitusryhmässä. Ja sinnehän se kurssin arviointi kuuluikin palauttaa.
 
Ottivat sieltä sitten yhteyttä ja kysyivät saavatko laittaa biisin verkkosivuilleen koulutustarinoihin. Annoin luvan, koska ei tuo hengentuote nyt sellainen aarre ollut, jota varjella kannattaisi. Tänään uteliaisuuttani kurkkasin, onko se sivuille ilmestynyt. Oli se. Juuri niin ”raiskattuna” kuin tekstit yleensä ulkopuolisten tahojen esille laittamana ovat. Miksi ihmeessä ne rivit pitää keskittää, kun ne alun perin eivät niin ole? Ja kaksi vielä pistää yhteen? Mikään biisi ei siis oikeasti näytä tältä.
 
Jos itse lainaan (tai varastan) jonkun tekstiä, olen tarkkana jokaisessa välilyönnissä ja sanojen asettelussa. Teksti ei ole vain sanat, jotka ovat peräkkäin, vaan tekstillä on myös muoto! Biisini lähti matkaan rtf-tiedostona, joten muodon piti kyllä säilyä.
 
 
Aikoinani, kun olin lehtiavustajakoulutuksessa, saimme vierailevana luennoitsijana olleelta Seppo ”Lintumies” Sällylältä hyvän neuvon. Hän kehoitti meitä varjelemaan toimitukseen lähettämiämme juttuja ja valokuvia herkeämättä läpi koko toimitusprosessin. Hänen kokemuksensa mukaan muutoin käy vähintään niin, että lehtikuvassa kurjet lentävät selkäpuoli alaspäin. Muistan tämän neuvon, mutta aina ei jaksaisi.
 

Kun tätä allaolevaa kuvaa katsoo hiukan unisin silmin, näyttää melkein kuin siinä kukkisivat valkolehdokit.