Koska ET-lehti oli lyhentänyt tarinaani aika lailla (toimittajat aina tekevät niin, jotta tuntisivat itsensä tarpeellisiksi), julkaisen tässä sensuroimattomana alkuperäisen tekstini. Myös otsikko oli muutettu hölmöön muotoon "Beettan muistot". Minun muistojani nämä ovat, eivät hevosen!

    
 
BEETTA JA ISÄ
 
 
 
-         Katso nyt tätä, eikö tämä ole ihan selvästi hevosen häntä?
Ja minä katson. Veli on nostanut ryppyisestä pahvilaatikosta – kaiken muun rojun keskeltä – vaalean, nippuun sidotun jouhikimpun. Leikkasiko isä Beettan hännän muistoksi? Vai oliko se jostain syystä katkaistu aikaisemmin; jouhia kai käytettiin jotenkin hyödyksi ennenvanhaan? Miksi isä on tuonut sen mukanaan vielä muuttaessaan metsäkulmalta kirkonkylälle ja säilyttänyt sitä täällä puuvajassa…
 
***
 
Meillä on hevonen. Sen nimi on oikeasti Bertta, mutta isä sanoo sitä Beettaksi. Se on pehmeä ja lämmin nimi. Minä en tiedä milloin Beetta on tullut meille. Se on ollut aina olemassa niin kuin koti, keinukoivu, isä, äiti, isosiskot ja -veljet. Mutta olen kuullut isän ja äidin puhuvan, että Beetta on ollut muualla, ennen kuin se tuotiin meille. Siitä ajasta on muisto sen vasemmassa lavassa. Vaalea arpi, joka ei koskaan ole kunnolla parantunut. Isä sivelee siihen salvaa joka päivä ja juttelee samalla Beettalle hiljaisella äänellä. Se on ampumahaava. En oikein ymmärrä miten se on siihen tullut, mutta luulen, että Beettan entinen omistaja oli häijy. Hän ei ollut niin kuin isä.
 
Beettalla on toinenkin muisto. Huomaan sen niinä aamuina, kun pakkasta ja lunta on niin paljon, että isä tuo minut reellä kouluun. Minulla on kolme kilometriä matkaa kouluun ja talviaamuina on vielä ihan pimeää. En pelkää kovin paljon niinäkään aamuina, kun kävelen matkan yksin. Turvallisempaa on kuitenkin fällyjen alla reessä. Beetta pysähtyy aina maitotelineillä. Tarkasti niin, että reki on aivan telineen kohdalla.
-         Noo, mennään vaan, sanoo isä, heilauttaa hiukan ohjaksia ja maiskauttaa
 suutaan. Reki nytkähtää liikkeelle pysähtyäkseen taas seuraavassa tiehaarassa maitotelineelle. Isä ei hermostu tästä koskaan. Maidon ajaminen on ollut Beettan työ. Se ei ohita maitotelinettä. Ehkä se ei uskalla.
 
Hevosta täytyy kunnioittaa ja hiukan pelätäkin. Hevonen on arvaamaton. Enolla on Tuima-hevonen ja serkkutytöt näyttävät joskus miten he uskaltavat juosta sen mahan alta. Minä vain katselen. En juokse Tuiman mahan alta, koska se ei ole meidän hevonen. Enkä juokse Beettankaan mahan alta, koska se voisi pelästyä. Mutta uskallan kävellä hevoslaitumen poikki, kun menen leikkimään Riihimäkeen. Piikkilangan alta pitää mennä matalana, ettei se tartu puseroon. Sitten kävelen vaan peltotietä ihan rauhallisesti. Beetta voi minut huomatessaan nostaa päätään ja hörähtää. Se on vain tervehdys. Beetta ei tekisi mitään pahaa pienelle tytölle, minä tiedän. Lähellä laidunta on suuri, sileä kivi. Joskus istun siinä kauan ja mietin kaikkea. Katselen Beettaa kun se hamuilee ruohoa suuhunsa. Se on punertavan ruskea ja sillä on vaalea harja ja häntä. Sen selkä kiiltelee, kun siihen paistaa aurinko. Se on kaunis hevonen.
 
Meille on rakennettu uusi pihatto. Lehmät ovat siellä vapaina, eivätkä parressa. Sellaista ei ole kenelläkään muulla. Mutta sähköä siellä ei ole, ei sitä ole meillä tuvassakaan. Isä sytyttää iltaisin petromaksin ja vie sen pihattoon valoksi. Beettalla on ikioma karsina siellä lehmien vieressä. Ja oma heinähäkki, johon isä tuo apilaheinää kainalossaan ladon puolelta. Isän mukana ovesta tulee pakkashuurua ja laulunhyrinää. Istun pikkutuolilla äidin lähellä, kun äiti lypsää. Äiti kertoo minulle pitkiä, mutkikkaita satuja. Satuihinkin kuulen isän laulun ja sen miten kuivat pahnat kahisevat Beettan kavioissa, kun se nostelee jalkojaan. Beetta lepää karsinassaan silloin kun ei ole isän kanssa töissä. Isä tarvitsee sitä peltotöissä ja telatessaan tukkeja metsästä tien viereen. Metsä on isän pankki ja isä tuntee sieltä jokaisen puun. Isä ja Beetta osaavat tuoda tukkikuormia metsästä, niin etteivät kasvavat puut kolhiinnu. Vielä myöhään iltaisin, kun äiti on jo kerran sanonut, että minun pitäisi mennä nukkumaan, isä ottaa myrskylyhdyn ja käy katsomassa, että Beettalla on kaikki hyvin.
 
Olen kuullut juttuja muistakin hevosista. Niistä joita on ollut meillä jo ennen kuin minua on ollutkaan. Jollekin on tullut pyörötauti. Toivon ettei Beettalle koskaan tule sellaista. Sitten on ollut se isoisän Pujo, joka joutui sotaan. Kun sota loppui sai isoisä tiedon, että Pujo saapuisi Mellilän asemalle junalla. Isoisä lähti sitä hakemaan polkupyörällä. Sinne oli kamalasti matkaa. Isoisä talutti Pujoa kotiin, mutta kun se tunnisti tutun maantien, se repäisi itsensä irti ja tuli laukkaa omalle pihalle saakka. Sillä oli ollut niin kova ikävä. Isoäiti oli kauhean huolissaan, kun hevonen tuli yksin kotiin. Isoisä ehti vasta paljon myöhemmin. Sotahevoset ovat sankareita. Minun mielestäni Beettakin on. Enon luona on televisio ja olen ollut isän ja äidin kanssa katsomassa siellä Tuntematonta sotilasta. Pystyn katsomaan, vaikka siinä ammutaan ihmisiä. Kun hevosiin sattuu, tai ne vauhkoontuvat pelosta, pistän silmät kiinni enkä katso. En tiedä tekeekö isäkin niin. Isä on kyllä ollut sodassa ja nähnyt siellä ihan kaikkea. Liipolanjärven jäällä on joskus talvisin ravikilpailuja. Isä ei käy katsomassa niitäkään. Isä sanoo, että jos hän haluaisi nähdä miten hevosta lyödään, hän voisi tehdä sen kotonaankin.
 
Vaikka on uusi pihatto, voidaan lehmät silti laittaa pakettiin. Silloin ne varmaan viedään pois. Onko Beetta sitten ihan yksin pihatossa? Naapurin Sulo oli syksyllä meidän pellolla kyntämässä. Äiti käski Sulon meille syömään ja näytin hänelle Laivakoira-kirjani. Sulo sanoi, että se on hieno kirja. En viitsinyt kertoa, etten ole koskaan ennen nähnyt traktoria isän pellolla. Se näytti siellä suurelta ja rumalta.
 
.
***
 
Beettaa ei enää ole ollut olemassa neljäänkymmeneen vuoteen. Sinne jonnekin jäi myös lapsuus. Lähdin kotoa, kuten sieltä yleensä lähdetään. Ensin lyhyiksi ajoiksi ja sitten pidemmiksi, kunnes kokonaan. Jonkin tuollaisen poissaoloni aikana oli Beettan pilttuu tyhjentynyt. En uskaltanut edes ajatella millainen se päivä oli ollut, eikä siitä koskaan puhuttu. Muistan, että isällä oli tapana vielä pitkään lähteä ulos iltatallin aikaan. Isästä oli tullut vanha mies.
 
Veli laskee pölyisen mytyn takaisin laatikkoon, ja jatkamme vaiti siivousta. Me olemme nyt aikuisia ihmisiä ja tiedämme jo, että elämässä tulee eteen kysymyksiä, joihin ei koskaan saa vastausta. Ja että joskus voi tehdä ihmeellisiä löytöjä. Myös omasta elämästään. Muistoistaan.
 
                                                                                                      
                           Riitta Mikkola, 2012