Mää olin ollu viikon Tyksis,
ja must oli otettu kaikki kuvat ja kokkeet
ja syränfilmit, mut mittään vikkaa ei ollu löytyny.
Paitti et mul oli kuuskymppisen verenpaineet
ja mää olin vast yhrentoist.
Tyyne-täti oli käyny muu yhrel päivää kattomas
ja tuannu mul Sirkku-purkillisen karviaissii.
Simmosii suurii, pehmiöi ja karvasii, mitä ei mual kasvanu
ku tätin puutarhas Saarnitiällä.
Mut hoitaja oli kaapannu purkin ja mutissu,
et nää täytyyki viärä jääkaappiin.
( Ei vissiin sopinu potilaan ruakavalioon sil kertaa.)
Sen jälkeen mää en niit nähny.
 
Viimisel päivää lääkäri
tuli mun huaneeseeni pitämään mul puhuttelun.
Älä ota tätä elämää niin raskaasti, se sanos.
Sillon mää ajattelin sitä Sirkku-purkkii
ja mun teki miäli vastata,
et millai tätä niin köykäsestäskän ottaa,
ku tääl kakaran karviaisekki viärään!
 
Mut mää vaan istusin siin petin syrjäl
ja pirin suuni kiltistäs kiinne.
Mää tiäsin et äiti oli jo aikasin aamul
polkenu pyärän kans Jolkin ahteeseen pysäkil.
Ja et linja-auto kerkii juur kohta Turkuun
ja äiti tullee ja hakkee mun pois.
 
 
 
 
          Riitta Mikkola: Murrerunoilijan musteensininen blues, 2006
 
 
.