Korvikset näkyvät kuvassa, kun tarkkaan katsoo.

Kunnon synttäreillä tarjotaan kahta lajia täytekakkua. Toinen on tummaa ja suklaista, toinen vaaleanpunainen, ruusukoristeinen mansikkaunelma. Niitä syötäessä ei kursailla, vaan lohkaistaan reilu pala kumpaakin ja suklaisen jälkeen ehkä vielä uudelleen mansikkaista tai toisinpäin. Siinä välillä voidaan maistaa omenatorttua, solmupullaa ja suolaista piirakkaa tai kasvisvaihtoehtopiirakkaa.

Kunnon synttäreillä kokoonnutaan ryhmäkuvaan, vaikka järjestäytyminen siihen ja jo yhteisymmärrykseen pääsy sopivasta kuvauspaikasta kestäisikin kolme varttia. Vaikka porukkaa olisi parikymmentä henkeä, eikä kellään kamerassa laajakulmaa ja kaikilla ei paristojakaan. Vaikka päivänsankarit karkaisivat kuvasta kontaten ja juosten lukuisia kertoja juuri kun kaikki muut on saatu katsomaan kameraan ja sanomaan muikku. Tulos on kuitenkin kaiken vaivan arvoinen ja luo hilpeyttä suvulle vuosiksi eteenpäin.

Kunnon synttäreillä haetaan vielä tarjoilupöydästä marmeladikulho, sillä kaikki eivät ole maistaneet oransseja neliöitä, miten hyviä ne ovat. Oranssien alta löytyy yllättäen keltaisia, joten niitäkin pitää maistaa. Jonkun sormiin osuu yllättäen vihreä ja hei, täällä on vielä vaaleanvihreitäkin! Ne vasta maukkaita ovatkin. Tyhjä pilkkumi kiikutetaan keittiöön; emäntä on iloinen, kun vieraille on maistunut.

Kunnon synttäreillä leikitään piiri pieni pyörii ja muitakin laululeikkejä, jotka tulevat mieleen. Isotäti ja isoserkku (minä) laulavat duettona ”suudelman sellaisen kerran vain saa, jälkeen sen vain janottaa”. He eivät muista enempää sanoja kyseisestä laulusta, joten he kertaavat tämän saman viiteen kertaan. Kaksivuotissankari kuuntelee hämmästyneenä ja palkitsee heidät raikuvilla aplodeilla ja naurunkikatuksella joka kerran jälkeen.

Kun päivässankarit on saatettu unten maille, kunnon synttäreillä haetaan vielä esiin pelikortit ja opetetaan nuoruuden korttiringistä kauimmas eksyneelle synttärivieraalle uudestaan se peli, jota muinoin aina pelattiin. Kaikki selittävät sääntöjä suuriäänisesti minkä ehtivät, jotta eksynyt tulisi autetuksi ja muistaisi kaikki mutkikkaat säännöt taas. Eksynyt väittää, että muut keksivät uusia sääntöjä kaiken aikaa. Kaikkien pudottua muutaman kerran nollaan joku pääsee viiteensataan pisteeseen ja voittaa. Ei ole niin tärkeää kuka se on, koska kaikilla kuitenkin oli hauskaa.

Kotiuduttuani kunnon synttäreiltä huomaan, että kalliit ovat laulujen lunnaat: toinen korvikseni on pudonnut! Ei mikään arvokas kultakoru, mutta ystävältä saatu, käsin tehty violetti sydän, jossa turkooseja pilkkuja. Siis hieno. Muistan, että hiplasin sitä korttia pelatessa. Lähetän pikaisesti öisen tekstiviestin juhlapaikkaan, että haravoisivat pöydän alustan, ettei yksivuotissankari söisi korua aamiaisekseen. Saan vastauksen, ettei löydy.

Päivän valjettua tarkastan auton lattian ja kaikki askeleeni autotallista tupaan. Toivo löytymisestä alkaa hiipua (eikö kuulostakin kohtalokkaalta?) Olen hiukan katkera maailmankaikkeudelle. Vaikka sainkin ystävältä uudet turkoosit sydänkorut, ei ollut tarkoitus, että vanhat sitä myöden katoavat.

Vähän myöhemmin irrotan laukkuni kahvasta huivin, joka on ollut siihen illalla solmittuna. Ohuen kankaan läpi tuntuu jotain sormiin. Selvittelen huivin auki ja siellä se on! Miten se sinne on joutunut?

Kunnon synttäreillä tapahtuu kummia.