Tänä iltana ajeltiin taas Tessin kanssa kotiinpäin (kirkosta tällä kertaa!) kovassa pakkasessa ja täyskuun loisteessa. Tuli mieleen menneet talvet ja tämä runo. Nytkin nauraa kikatettiin!
 
 
Installaatio
(ku mei Tessin kans aurausviitat pystytettiin)
 
 
Mei lastattiin huajuviin höökivaunuisiin vanhoi heinäseipäi,
mihin Tessi oli niitannu heijastimmii kiinne.
Tessi hakkas reikii rautakankel ja mää löin ain seipään reikään.
Oli tärkkiää, et heijastimet näytti juur oikkiaan suuntaan.
-Kiärrä vähä pihal päin. Viäläki. Nyt on hyvä.
Mun miälest mei laitettiin ne liian liki tiätä.
-Ku Kari tullee traktorin kans linkoomaan, ni se ei kyl täst tykkä.
Mut Tessi sanos, et tää on enempi niinku tairet,
eikä täsä tartte simmosii seikoi huamioira.
 
Siin niit seipäi reikiin törkkeis
meitil kehkeytys simmonen miälenkiintonen keskustelu,
et onks koolla noin yleensäottain jottain merkityst.
Ei mei siit oikeen mihinkään tulokseen tultu.
Mut Tessi pyysi, et jos täst joku runo syntyy,
ni pistäisin sihen sit sentään, et hänen miälestäs kyl on!
 
Tais olla jottain tammikuuta,
pakkaskeli kumminkin ja taivas kirkkaas tähres,
ku ajeltiin kottipäin jostain kulttuuririannoist.
Nauraa kikatettiin hysteerisestäs,
meitil on joskus aika pal tota komiikan tajuu.
Mut siin tiän päässä ku Volvon valot osus heijastimmiin,
mei mykistyttiin ja hirastettiin kävelyvauhriks.
Jessus, se näytti hianolt!
-Enks mää sanonu et tää on installaatio, totes Tessi.
 
Ja meitil tuli oikeen juhlallinen olo.
 
 
(Riitta Mikkola: Murrerunoilijan musteensininen blues, 2006)