Aloitin vuoden arkisesti kolaamalla lunta. Samoissa merkeissä päätin edellisen. Vuodet ovat siis ainakin joltain osin veljeksiä, vaikka toisin väitetään. Seuranani oli äänekäs varpusparvi, yläpuolellani puissa enimmäkseen.
 
Muun sirkutuksen seasta erottui usein pieni pii pii pii. Ajattelin, että sepä on aseistariisuva ja välittömästi hoivavietin herättävä ääni tuo pii pii pii. Se saa ihmisen rientämään juoksujalkaa täydentämään lintulautaa ja harjaamaan lunta kauranjyvien päältä. Lumikolakin liikkuu ketterämmin, kun pitää pian saada jostakin kohtaa pihaa hiekkaa näkyviin. Linnut kun tarvitsevat myllynkiviä syödäkseen myös, eivätkä vain viljaa.
 
Mietin, että jos oppisi tuolla lailla pienesti sanomaan pii pii pii, saisi aina apua sitä tarvitessaan. Pii pii pii kuulostaa samalta kuin me pieninä pyhäkoululaisina, kun lauloimme ”mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan, sä suuri ja voimakas isäni taivaan”. Kuka voisi vastustaa ja sanoa, ettei aina kannattaisi olla ruinaamassa, tai että tee nyt itse vaan äläkä kitise! Niin olisi tehokas tuo pii pii pii.
 
Teetauolla kerroin Aviomiehelle, mitä olin lunta kolatessani ajatellut, kun tuota pii pii piitä olin kuunnellut. Hän siihen, että mahtoiko se nyt mikään varpunen olla, talitiainen ennemminkin? Minä niin olisin halunnut sen olevan varpunen, joka sanoi pii pii pii. Ihan senkin takia, että Varpunen uudenvuoden aamuna on huomattavasti parempi otsikko kuin Talitiainen uudenvuoden aamuna. Minusta ainakin.
 
Onneksi on hyllyssä kolme lintukirjaa, niistä yhden hain heti käsilleni. Ei sano varpunen pii pii pii. Ei sano talitiainenkaan. Eikä sinitiainen! Vielä keltasirkunkin tarkistin. Ei sekään. Samantien – kun kerran ornitologiaa opiskelemaan ryhdyin – katsoin miten ääntelee muuttohaukka. ”Yleensä varsin hiljainen. Varoitusäänet pesällä ovat erilaisia raikuvia huutoja kja jak tai kjä kjä kjä.” Miten se laulussaan sitten voi Riki Sorsa väittää, että kiik ki kii kiik ki kii?
 
Mihinkään ei voi luottaa. Silti minä vielä opettelen sen pii pii piin. Pii pii pii.
 
.