Oli tulossa Tärkeä Tilaisuus, johon aviomiehen piti valmistella puhe. Ei varsinaista juhlapuhetta, vaan jonkinlainen esitelmä suunnitelmista, strategioista, hankkeesta, töiden sujumisesta ja lopputuloksesta, jota oltaisiin juhlimassa. Viikkoja yritin muistutella tästä velvollisuudesta, vaikka tiesin sen olevan täysin turhaa. Kiireistä, ylityöllistettyä ja harrastuksissaan viihtyvää ihmistä ei pistä komentoon muu kuin viimehetken paniikki.
 
Tärkeää Tilaisuutta edeltävänä päivänä lämpökeskuksen piippu alkoi syöstä savua ja nokea sillä voimalla, että tiesin kyseessä olevan taas Sen Releen. Jouduin kuitenkin vääntämään itkua ja rautalankaa, ennen kuin sain aviomiehen uskomaan, että rele on taas kerran vaihdettava uuteen, jos haluaa lämpöä riittävän. Yllättävä remontti sekoitti lopullisesti puheen kirjoittamisen aikataulun. Sekaisinhan se oli jo ennestäänkin.
 
Illalla menin syntymäpäiville ja jätin miehen luovaan rauhaan (lue: jaarittelemaan puhelimeen, joka soi aina, kun ei ole varattu). Kotiuduin kymmeneltä, mutta vasta puoliltaöin uskalsin varovasti avata suuni ja pyytää puhetta nähtäväkseni. Mies meni nukkumaan, minä tietokoneelleni. Tavoitteeni oli korjata virheet ja sujuvoittaa teksti, mutta edes jotenkuten säilyttää sisältö. Klo 02.29 sain ensimmäisen liuskan kolmesta mieleiseeni kuntoon. Tallensin sen ja lähetin sähköpostilla miehen koneelle. Kallistuin sitten petiin, koska ajatukset eivät enää olleet kovin kirkkaita.
 
Aamulla heräsin tulostimen rupsutukseen. Työn alla oli 40 kiireellistä firman kirjettä, joiden deadline oli iltapäivällä. Lupasin jossain välissä laittaa 120 liuskaa paperia oikeisiin kuoriin ja sulkea. Lupasin katsoa puhetta uudelleen. Lupasin laittaa ruokaa. Lupasin ideoida puheeseen vielä linkin ja maadoituksen, ne olivat minun omaa keksintöäni. Lupasin etsiä sopivan solmion. Lupasin olla hermostumatta ja huutamatta, mutten ollut: ”Piste prkl, etkö nää että siinä on piste! Miten sinä sitä oikein luet? ” Mies sanoi, etten ole vähääkään kannustava. 
 
Session riemastuttavin hetki oli kenraaliharjoitus. Haarukoin perunaa poskeeni keittiön pöydän ääressä juhlapuhujan lukiessa puhetta seisaaltaan läppäri käsissään. Hiski seurasi tilannetta hetken hämmentyneenä ja asettui sitten seisomaan puhujan rinnalle. Siitä se tapitti minua suoraan silmiin, eikä sivulleen vilkuillut. Se tuntui selvästi sanovan: ” Mitä asiaa tämä vakava puhuttelu sitten ikinä koskeekin, minä ainakin seison uskollisesti isäntäni takana, tukevasti kaikilla neljällä tassullani viimeiseen sanaan saakka.”
 
Lankesin jopa niin alas, että kyykin lankkaamassa kengänkärkiä miehen pukiessa. Varttia ennen Tärkeän Tilaisuuden alkua pihasta lähti savenharmaa auto, sitä ei ehditty pestä. Kertasin mielessäni, tuliko kaikki mukaan. Ne kirjeet. Puhe paperilla useana kappaleena. Myös läppäri, koska se on hänen turvariepunsa.
Takaraivossa tuntui lievänä Outo Jomotus ja Kuuma Aalto yritti pukata pintaan. Pitkää hengähdystaukoa en kuitenkaan voinut viettää. Tiesin, että Hiskillä on jo kiire metsätielle rekisteröimään yön aikana ilmaantuneet Merkittävät Viestit ja pakertamaan päivän Iso Kakka.
 
.