Niinku täst ylläolevast kuvast huamaatte, mää pukeurun nykyään tämmöseen tyylikkään harmaaseen sävyyn, niinku tän ikästen ihmisten kai kuuluuki.
 
Naisihmisen elämään kuuluu olennaisena osana jonkunnäkönen vaatepula. Ei vaan kertakaikkiaan ol mittään yllepistettävvää. Kaikki on jääny piäneks tai tullu suureks. Väärän värist. Kovin vanhanaikast. Liian arkipäiväst. Vähä liian juhlavaa. Huamiooherättävän räikkiää. Tapettiin sulauttavaa väritönt. Kalppiaks tekevää mustaa. Virkanaiselt näyttävää tummansinist. Ei oikeen istu hartioist. Tekkee merkillist ryppyy tohon reisiin. Lyhkänen. Pitkä ku mikäki roitti. Näyttää ihan kasarilt. ( Voi ollakki, toim. huom.) Kaikki ne vaatteet on kumminki joskus hankittu siin hyväs tarkotukses, et niit sit pirettäis kans.
 
Mää olen ny luanu kriittisen katsauksen ommaan vaatevarastooni. Olen pasteeraillu peilin eres. Vaihtanu huivii ja koruu. Kokeillu vyätä. Paiskellu kenkii erestakas. Yhristelly rohkiastas ja ennakkoluulottomastas. Muistannu vanhan neuvon: Vatta sisäl ja rinta (rinnat?) ulos. Ryhristäny itteni koko pualtoistmetriseen pituuteeni ja yrittäny kantaa vaatteeni kauniistas. Ja pohtinu siin samal tätä tärkkiää kysymyst, et onks mul päällepantavaa vai eiks mul ol?
 
On mul vaattei. Mut mul ei ol mittään menoi, mihin mää niitten kans menisin! Mitä hyätyy siit on , vaik mul olis passelit pukineet puutarhajuhliin? Mää en ol ikän eläissäni saannu simmosiin kutsuu. Tai jottain räväkkää uuren vuaren vastaanottajaissiin? Yksinäs mää niit raketei ain tosa pihal kattelen; risa toppatakki riittää ihan hyvin. Tai jos kovin kylmä on ni en viitti uloska, istun tuvas vaan. Mun tarttis varmaan teipata suuri plakaatti vaatekomeron seinäl:
 
ÄLÄ OSTA VAATTEI,
HANKI ITTELLES ELÄMÄ!!
 
 
 Ja noi harmaat vaatteet, ne oli vitsi! Täsä alkuperänen kuva: