Olen keksinyt uuden harrastuksen: Voi seistä mattotelineen luona ja vahtia herkeämättä. Nyppäistä tarvittaessa maton päästä. Korjailla asentoa. Samalla saa raikasta ilmaa ja D-vitamiinia auringosta. Jos jättää vartiopaikkansa hetkeksikin, vaikkapa vain käydäkseen imuroimassa mattojen jättämän paljaan parketin, ne heittäytyvät nurmikolle pitkin pituuttaan tai lähtevät metsäretkelle naapurin puolelle.
 
Koskaan en enää hanki itselleni muovisekoitteisia lötköräsymattoja. En edes yhdeksänmetriseen käytävään, jossa ne ovat kevyet, käytännölliset ja helppohoitoiset. En, vaikka ne olisivatkin ainoat matot, jotka jaksan yksi raahata ulos ja tuulettaa. En, vaikka ne on helppo pestä ja kuivuvat nopeasti. En, vaikka mattokauppiaasta on tullut tuttavantapainen, jota en raaski oveltani heittää, niin kuin heitän muut kiertolaiset.
 
Maton pitää olla villaa. Paksu ja painava kuin syntitaakka. Sellainen, että kun sen jollain ihmeen konstilla saa ängetyksi tuuletustelineelle, telineen metalliselkä notkahtaa pahaenteisesti ja putkijalat narahtavat. Sellainen matto ei pienistä tuulista pelästy, hieman vain verkkaisesti heilauttaa lievettään. Sen päälle saa huiskia pakkaslunta. Sitä saa harjata, hakata ja potkia (se ei kyllä ole tarpeen, mutta jos muuten kiukuttaa), eikä se ole moksiskaan. Kirkastuu vaan ja raikastuu. Maton ei kuulu olla lakana!
 
Lähden taas huhuilemaan eksyneitä mattolampaitani. Toivottavasti ne eivät ole ehtineet kauas. Mielenkiintoista mittumaarisiivousta kaikille!