Lehtitädit ne jaksavat. Tänään oli taas yksi ihan ”sillä mielellä lähtenyt soittelemaan”, että halusi palkita minut, uskollisen tilaajan. Kun kuulemma olen niin säännöllisesti tilannut Eevaa ja Apua. Siis mitä olen tilannut? Kerron lehtitädille painokkaasti, että olen saattanut saada muutaman Eevan ilmaisnumeron joskus 30 vuotta sitten, mutta Apua en koskaan ole huolinut ilmaiseksikaan, joten mikä ihmeen uskollinen tilaaja minä olen? (On lehtitädin onni, ettei hän väitä minun olevan se Seiska-lehteä tilaava Gun!) Hiukan änkyttää lehtitäti, että ehkä sitten onkin niin, että näytelehtiä ovatkin olleet, mutta haluaa nyt joka tapauksessa minut jostain palkita.
Lehtitäti tarkistaa onko osoitteeni yhä ennallaan, jotta hän tietää oikeaan paikkaan lähettää 20 numeroa Me naiset-lehteä vain vaivaisen yhden euron per kappale ja kaupanpäälle ihanan beessin huivin ja helminauhan, jotka sitten voi vaikka jollekin muulle lahjoittaa, mitä hän täsmentää erityisesti ellen itse ymmärrä! Että tämäkö oli Takametsäntie se osoite?
Nyt kysyn vuorostani minä, olenko muka luvannut ottaa jotain lehtiä ja helvetin beessejä huiveja tänne vaivoikseni, olenko? Ja sanon vielä sille lehtitädille senkin, että halveksun sellaista touhua, jossa maailmaa täytetään kaikenlaisella turhalla krääsällä, jota kukaan ei tarvitse ja että minun pukeutumis- tai korumakuani, eivät heidän typerät lahjansa pysty ikinä miellyttämään. Että kaatakoon itselleen vaan.
Tällaista ei lehtitäti voi ollenkaan ymmärtää. Kuulostaa siltä, että melkein on itkuun purskahtamaisillaan, kun näin ainutlaatuisen tarjouksen on tehnyt, enkä minä – naisparka - parastani ymmärrä. Ihan alan uskoa olevani ainoa ihminen tässä maassa, joka on kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä lähes taivaan mannaa, jota minulle hänen taholtaan tyrkytetään. Pystyy täti sentään kokoamaan itsensä sen verran, että saa toivotettua minulle hyvää päivänjatkoa. Johon minä kohteliaasti, että kiitos samoin vaan!
Anteeksi vaan, lehtitäti ja kaikki muutkin lehtitädit ja –sedät. Minä kun en millään jaksa teille joka kerta rautalangasta vääntää ja rauhallisesti ja tunteisiinvetoavasti selittää. Kyllä minä joskus niinkin teen. Mutta se vaatii aikaa ja johtaa kuitenkin aina samaan lopputulokseen, että mitään en teiltä tilaa. Joten miksi hukkaisin aikaanne ja omaani? Tehdään tässä nyt kerralla selväksi: Jos joskus otan vastaan, oi kiitos kiitos kiitos, beessin huivinne ja tyytyväisenä kehräten siihen kietoudun, niin jotain on todella, TODELLA pahasti vialla!
.
Kommentit