Kirjoittaja
Puoli neljältä aamulla
voi nähdä kissan hymyilevän.
Olen antanut sen kuppiin jauhelihaa
ja korkannut itselleni oluen.
Keittiön hiljaisuudessa,
liesituulettimen tunnelmavalossa
me kippaamme ja kehräämme
kaikille mallasohrapelloille,
peltojen pienille hiirille,
levottomille kiitäjille ikkunamme takana,
ihmisten ja kissojen suurille unelmille
ja ruokakupin vääjäämättömälle olemassaololle.
Me olemme yöeläimiä molemmat
- minä ja kissa.
Päivisin meitä väsyttää ja häikäisee,
mutta yöllä, lähes pimeässä
näemme kaiken kirkkaana ja selkeänä.
Riitta Mikkola
Kategoriat
27.01.2012 - 13:41
Kesällä se vielä oli unkarinsyreeni! Sen oksistoon on hyvä piiloutua varpushaukalta...
...ja ottaa vaikka pienet torkut.
Viikoloppuna on pihabongaus. Voinkin tehdä sen kätevästi tästä keittiön ikkunan läpi.
.
24.01.2012 - 23:34
Ihan sen verran vaan puutun tähän hirveään presidenttipeliin, että laitan tähän yhden linkin. Luulin ensin tulleeni lukihäiriöiseksi, kun en ymmärtänyt uutisen otsikkoa lainkaan. Luettuani käsitin, että some on sosiaalinen media, mutta vielä en ole selvittänyt mitä on pöhiseminen? Kertokaa, jos tiedätte.
http://yle.fi/uutiset/teemat/presidentinvaalit/2012/01/kampanjat_pohisevat_somessa_3201625.html
21.01.2012 - 19:35
Näin hienosta oivalluksesta minut…. varmaan… toivottavasti…palkitaan!
Olen kerran kysynyt apteekissa mitä on talkki. Minulle vastattiin, että se on talkkia. Ihan pelkkää talkkia, ei mitään muuta. Minua ei tuollainen vastaus tyydyttänyt. Löytyy mistä tahansa valkoista, epämääräistä jauhetta syntyy siitä kauhea haloo; alue eristetään ja rikospoliisin erikoisjoukot vähintään kutsutaan paikalle. Mutta minä saan tupsutella sellaista iholleni, eikä minulle edes kerrota onko se kasvi-, eläin- vai kivikunnan tuote. Arvailin itse kivikuntaa, mutta apteekki-ihminen ei ottanut mitään kantaa.
Nykyään on onneksi Wikipedia, joten viatonta henkilökuntaa ei enää tarvitse kiusata lähes asiattomilla kysymyksillä.
Talkki (Mg3Si4O10(OH)2) on kidejärjestelmältään monokliininen mineraali. Kiteet ovat suomuisia ja muistuttavat hyvinkin paljon kiilteitä. Mineraalia esiintyy tiiviinä tai suomuisina massoina.
Väriltään talkki on vaaleanvihreää, kellanvihreää tai valkoista. Viiru on valkoinen. Talkilla on rasvakiilto, mutta lohjenneilla pinnoilla helmiäiskiilto. Talkki on hydrofobinen ja oleofiilinen, eli se hylkii vettä ja absorboi öljyjä.
Talkin kovuus on 1 Mohsin asteikolla. Talkki on yksi pehmeimpiä mineraaleja, joten kynsi voi naarmuttaa talkkia hyvin helposti. Ominaispaino on 2,6–2,8 g/cm³.
Talkkia esiintyy vuolukiven toisena päämineraalina. Vuolukivessä voi olla jopa 35–50 % talkkia. Talkkia esiintyy myös yhdessä kloriitin, magnesiitin ja serpentiinin kanssa. Suomessa talkkia louhitaan Sotkamossa ja Polvijärvellä.
Teollisuudessa talkkia käytetään muiden teollisuusmineraalien tavoin täyteaineena esim. maaleissa, muoveissa ja paperissa. Lisäksi paperiteollisuus käyttää talkkia paperin pinnoitteena ja pihkatalkkina, poistamaan prosessista epäpuhtauksia. Muita käyttötarkoituksia ovat keraamiset sovellukset, suodatinkäyttö sekä mm. lannoitteiden paakkuuntumisenestoaineet. Talkki on myös tuttu kosmetiikkateollisuudesta, sitä löytyy esim. puutereista.
Talkkia voi käyttää farmaseuttisissa valmisteissa liuoksen kirkastamiseen.
Tuota minä en ihan usko, että serpentiinin kanssa esiintyy. Siinä on varmaan tullut väärinkäsitys tai virheellinen analyysi. Tomusokeriahan se on, jota tippaleipiin sirotellaan!
Jaa, että miksikö minä tällaista small talkkia höpisen? Johtuu tästä lumisokeudesta. Kaksi päivää olen sitä lykkinyt. Lunta.
.
20.01.2012 - 19:47
Luin äskettäin uutisen, jossa kerrottiin joka kolmannen – vai neljäskö se oli – suomalaisen liukastuvan talven aikana. Olen nyt suorittanut oman osuuteni jo moninkertaisesti, koska kaaduin tänään omalla pihallani kolme kertaa! Eivät ne olleet mitään lennokkaita ilmaveivejä sätkivin raajoin, vaan ihan sieviä muksahduksia vaan. Murtumia ei tullut, eikä edes mustelmia. Onneksi.
Jostain uutisesta luin myös sen, että lumityöt ovat tutkitusti ihan kuntosaliharjoittelua vastaavaa lihaskuntojumppaa. Noin neljä tuntia taisin tehdä sitä harjoitetta tänään ja voin tuon kyllä allekirjoittaa. Artikkelissa neuvottiin pitämään lumikola lähellä vartaloa, koska se on tehokkaampaa kuin suorin käsin työntäminen. Kuka sitä nyt lunta – raskasta ja vesipitoista ainakaan – käsivarret suorana lykkisi? Aika turha oli se ohjeistus, mutta saivatpa taas olla viisaita.
Tuli siinä reippaillessa mieleen suolahuone. Koskaan en ole sellaisessa ollut. Mietin vaan tuleeko siellä samanlainen puhdas olo kuin lumihöytyä hengittäessä? Olen kuullut tarinoita, että siellä istuskellaan suolakasassa (?) ja sirotellaan pienillä muovilapioilla suolaa ilmaan.
Olen tainnut keksiä lumihuoneen. Kun työssä hiukan hengästyy ja kädet vielä tekevät koko ajan pumppaavaa liikettä, tuntuu että keuhkot ihan avautuvat. Tulee koettua suolahuone ja lihaskuntoharjoittelu samalla kertaa. On se ihan toista kuin hikisessä, kolisevassa ja musiikinmölyisessä kuntosalissa äheltäminen!
.
Kategoriat:
Arkea elomme tää
, Hienoja hetkiä
, Kotipihan ihmeitä
, Median myllytys
5 kommenttia
Kommentoi
15.01.2012 - 23:28
Kahdeksan kiloa syyskuista elopainoani kevyempänä katson oikeudekseni antaa yhden painonhallintaohjeen. Lupaan, että se on ensimmäinen ja viimeinen, enkä puutu siinä kenenkään syömisiin, saatikka usuta ketään liikunnan pariin. Pois se minusta.
Kysymys on vain siitä, missä kohtaa taloutta sijaitsee henkilövaaka. Aiemmin oma vaakani oli kylpyhuoneeni allaskaapin alla. Vedin sen sieltä tarvittaessa (lue:harvoin) esiin ja yritin sen edestakaisin heiluvasta asteikosta löytää itseäni tyydyttävän lukeman. Koska kaakelilattiassa on aavistus kallistusta lattiakaivoa kohti, voi paikkaa siirtelemälläkin aina vähän pettää itseään. Viimeinen pelastus oli työntää koko kapine takaisin piiloonsa ja unohtaa koko punnitus. Onhan sitä nyt maailmassa tärkeämpiäkin asioita murehdittavaksi!
Omistan nyt – kiitos joulupukin – digitaalisen puntarin, joka näyttää painon sadan gramman tarkkuudella, eikä suostu muuttamaan mielipidettään sen kerran ilmaistuaan. Se on ulkonäöltään tyylikäs ja sillä on viidentoista vuoden takuu! Eri juttu onko ostokuittia silloin enää tallessa. Ainoa ärsyttävä piirre siinä on, että se pitää herättää potkaisemalla. Vaakaa potkiessani tunnen itseni aina typeräksi, mutta mitään fiksumpaa keinoa ei ole.
Ja se sijoituspaikka sitten. Se on keittiössä sohvan ja ruokapöydän välissä. Joudun kulkemaan sen ohi myös matkallani jääkaapille tai ruokakomeroon. Aina silmissä. Estäköön kaikkien painonvartijoiden ja keventäjien suojeluspyhimys minua työntämästä sitä sohvan alle!
13.01.2012 - 10:35
Riitta Mikkola
OPINTOPÄIVÄKIRJA, LYRIIKKA II, kurssinjohtajana Tommi Parkko
ELOKUU
Suvi vielä tenhonsa suo / viel’ aurinko lempensä hehkuvan antaa,
ja aaltoin välkkyvä vuo / lyö riemuiten vasten kalliorantaa.
(Juhani Siljo: Elokuu)
Omalta kohdaltani aloitin lyriikkakurssin jo elokuussa saatuani käsiini kansalaisopiston syksyn opinto-oppaan. Käytin pienen lähikirjaston palveluja ja kipaisin sinne tekemään tilauksen; Kirjoita runo-oppaan lisäksi valitsin yhden runoteoksen sekä kurssinjohtajalta että jokaiselta vierailevalta luennoitsijalta. Ensimmäisenä oppimiskokemuksena voinkin pitää kirjaston hyvää ja nopeaa palvelua: Salon kirjastoista kirjat saapuvat kaksi kertaa viikossa kiertävässä kuljetuksessa ja parissa päivässä myös kaukolainat Turusta.
Noudettuani kirjat päätin aloittaa tyhjältä pöydältä, olihan minulla nyt opas aloittelevalle runoilijalle. En antanut sen seikan häiritä, että olen kirjoittanut runoja vaihtelevalla tuloksellisuudella jo noin 5-vuotiaasta asti. Kaikki kokemukseni ja entiset runokäsitykseni saisivat nyt unohtua. Ainakin tämän kurssin ajaksi. Olisin nyt tyhjä, valkea paperi.
Ennen varsinaisen kurssin alkua tuli vielä tehtäväksi yksi kirjastoreissu. Nyt tilaukseen pistettiin Otto Mannisen Säkeitä, kellastunut painos vuodelta 1905. Sen tutkimiseen tuli pakottava tarve, koska olin Teemu Manniselta valinnut luettavakseni Säkeitä-kirjan. Nyt oli jo valmiina ainakin yksi kysymys lokakuun lopulle: se sukulaisuussuhde tietenkin! Pohdittua tuli myös mikä on pastissi ja mikä ei. Ja onko sillä merkitystä?
Tässä vaiheessa aloinkin jo kaivata koulutielle. Ja saapuihan se syyskuu.
SYYSKUU
Syyskuun tuuli / vinkka tunturien tuuli / Pohjosesta liehtoo alas kiirittelee
Pilvivuorii, komeoita kaupunkeja / Peikkoi sarvipäisiä ja sankareita…
(Aleksis Kivi: Syyskuu)
Ja saapui ensimmäinen kotitehtävä. Tulostin siis pinkan Juha Kulmalan runoja ja ryhdyin etsimään niistä koossapitäviä rakenteita ja niiden runoille antamia merkityksiä. Nyt sain huomata etten pelkästään leiki aloittelijaa, vaan myös olen sitä. En ole runoja lukiessani – tuskin edes kirjoittaessani – paljonkaan kiinnittänyt huomiota niiden rakenteisiin, tai ainakaan en ole osannut nimittää niitä rakenteiksi. Joten innolla työhön sitten vaan!
Kun luennon aika koitti, olin kyllä hyvin vastaanottavaisella tuulella; kiinnosti kovasti kuulla mitä rakenteita runoissa oli. Yhdestä runosta olin löytänyt maisemallisen rakenteen. Maisema kuvattiin ylhäältä alaspäin niin, että se alkoi kuusta ja loppui pohjaveriin. Päättelin pohjaverien olevan jossain hyvin alhaalla, kuten ovat pohjavedetkin. Osuinpa oikeaan. Mutta Perseet-runon ajallista rakennetta en kyllä oivaltanut; olenkin aina ollut huono historian tuntija.
Edelleen olen sitä mieltä, että monien Kulmalan runojen rakenne oli pikemminkin kirjoittajan päässä kuin runojen riveiltä luettavissa. Tähän kohtaan lisäisin silmää iskevän hymiön, jos sen käyttö asiatekstissä olisi sallittua. Ja tähän toisen.
Kotitehtävänä oli myös kirjoittaa pitkä runo ja valmistautua esittelemään sen rakenteita.
Nappasin itseltäni valmiin Lohdutusnukke-runon, koska se lyriikan ykköskurssilla oli jäänyt vähälle käsittelylle ja koska se on ainoa pitkä runoni. Se edustaa ”Kahden sanan rakennetta”. Olen puristanut sen ulos kaksi sanaa kerrallaan, kun se muuten ei ottanut syntyäkseen. Koska sanoja on joka rivillä vain kaksi, tuli runosta viisi liuskaa pitkä. Olen nero. Toisena kurssipäivänä keskityimme käsittelemään näitä kurssilaisten runoja. Nyt alkoi jo rakenteitakin löytyä. Yhdestä tekstistä löysin jopa kätketyn sateenkaaren!
17.9. osallistuin Hämeenlinnassa Heikki Salon sanoituskurssille Biisejä bändille. Koska se osui näin hyvään saumaan, lasken sen osaksi lyriikkakurssiani.
Loppukuusta tuli sitten Olli-Pekka Tennilän vuoro ja uudet ennakkotehtävät. Saimme myös luettelon teoksista, joista joihinkin voisimme halutessamme kurssin alla tutustua. Valitsin niistä Henri Michauxin Harhailla, laiskotella. Se kuulosti houkuttelevalta, eikä vähiten siksi, että nimi niin osuvasti kuvasi opiskeluni tunnelmia. Sainkin mainion lukukokemuksen ja hyviä sitaatteja Facebook-keskusteluihin.
Tehtävissä tavoittelimme mahdollisimman suurta ja latautunutta etäisyyttä kahden lauseen välillä. Ensin kaksi lausetta itse kirjoittaen, sitten rajaamalla ne jostain laajemmasta omasta tekstistä ja viimeksi hakukonetta apuna käyttäen. Kun tätä tehtävää tunnilla purettiin minua kiusasi se, että syntyneitä tekstejä käsiteltiin kokonaisuutena kuin ne olisivat olleet yhtä runoa. En tehtävää tehdessäni ollenkaan ajatellut asiaa näin.
Kirjoitimme myös virheeseen, anomaliaan tai muuhun kielelliseen poikkeamaan perustuvan lyhyen tekstin. Lääkäripalstalla keski-ikäinen mies valittaa, että hänellä on vaikeuksia istua pehmeällä alustalla. Nyt ymmärrän tapahtuneen. Olisin halunnut olla kanssasi pehmeällä nurmikolla, mutta sinä kiipesit siirtolohkareen päälle. Siellä oli kivempää.
Olin Tennilän kanssa täsmälleen samaa mieltä siinä, että rajoite on hyvä lähtökohta runon kirjoittamiselle. Jos ei ole mitään rajoitteita tekstin aihe ja ala laajenevat. Eri mieltä taas olin siinä, saako pisteen jälkeen aloittaa pienellä alkukirjaimella. Ololoa lukiessani nämä pienellä aloitetut virkkeet ärsyttivät vieden koko lukunautintoni!
LOKAKUU
Niin syys, niin syys on tullut! / Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut / yömustaa vettä ui.
(Kaarlo Sarkia: Lokakuu)
Lokakuun aloitin taas laululyriikkakurssilla Hämeenlinnassa. Päätökseni valita juuri laululyriikka opintojeni erikoisalaksi alkoi vahvistua.
Teemu Mannisen luennoille menimme ilman ennakkotehtävien paineita. Ensimmäisessä harjoituksessa kirjasimme itsellemme ylös toiveita kurssipäiviin liittyen. Kirjoitin haluavani päästä pois turhasta vakavuudesta tuottamani tekstin suhteen ja pitää hauskaa sanojen kanssa. Vaikka toiveeni jäikin vain omaan tietooni, huomasin toisen päivän oppituntien päätyttyä sen toteutuneen.
Saimme tehdä homofonisia käännöksiä ja kirjoittaa Nocturnen takaperin, mitä se itsekunkin mielestä sitten tarkoittikin. A- teemalla kirjoittaessani syntyi jopa sellainen helmi kuin ”aavan meren tuolla puolen jossakin on aa”. Aloin ilmiselvästi päästä vauhtiin ja kirjoittamisen iloon! Kokemusta kertyi myös univokalismista, jossa ”lammas harrastaa raakaa vaaraa ja raahaa samalla kanavartaansa matalaan rantaan”. Raiskasimme Nocturnenkin vielä uudelleen tekemällä siitä transleksikaalisen käännöksen.
Ainakin omasta mielestäni kurssin viimeinen viikonloppu oli antoisin; olimme kaiken aikaa niin hereillä, innostuneita ja iloisia. Ja se sukulaisuussuhdekin – jota siis ei ole – tuli selvitettyä.
MARRASKUU
Turhaan kera pakkasen / aalto äsken tanssi telmi.
Kiertyi kaulaan kaislojen / jääväämättä jäinen helmi.
(Heikki Asunta: Marraskuu)
Koska tunnit vierähtivät niin nopeasti ja meille annettu aika loppui pahasti kesken, saimme vielä yhden kotitehtävän: meidän tuli laatia vastalause William Wordsworthin sonetille, jossa hän arvosteli runoilijoita liiasta ohjeiden ja sääntöjen mukaan kirjoittamisesta. Sydämensä laittoi kouluun, eikä uskaltaudu ilman taiteen sauvaa liikkumaan – hänen täytyy nauraa ohjeen, kyynelehtiäkin säännön mukaan.
Myös vastalause oli kirjoitettava 14-säkeisen sonetin muotoon ja saamamme riimikaavan mukaan. Tässä kohtaa huomasin laululyriikan opiskelustani olevan hyötyä; tehtävä ei tuntunut lainkaan vaikealta, vaikka siihen viittaavia huokailuja olin luokasta kuulevinani. Kävin tehtävän kimppuun innolla myös siksi, että halusin todella hiukan näpäyttää tuota Williamia!
Sonetti Williamille
Kirjoitan säkeitä niin ahkerasti
ja myös kaikenlaista kritiikkiä saan,
mut tänään jouduin pilkkas lukemaan
ja tuntui se mun munaskuissa asti.
Mua taiteen sauva kaitsee sujuvasti
sen kanssa olen mä luotu liikkumaan,
ja vaikka nauruani ohjataan
tai kyyneleitäni, mi posket kasti.
Miks runouttani kukkiin vertaisin
tai muodon antaisin kuin metsän puille,
vaik olis niiden muotti jumalalta?
Kun koulutusta seuraan mieluummin
ja luonnon vapauden jätän muille,
loistakoon säännöt säkeitteni alta!
.
04.01.2012 - 23:10
Tämä kuva on otettu marraskuun ilta-auringon valossa. Työpöydän olisi tietysti voinut siivota; taas tuo pahuksen muovikippo!
Kaikki muut sähkövempaimet taloudessamme suostuivat käynnistymään tuon viiden päivän sähkökatkon jälkeen, mutta tämä kynttelikkö ei. Ensin suostuttelin sitä lempeästi ja kokeilin vaihtaa jokaista polttimoa vuorollaan uuteen. En ole enää aikoihin löytänyt mistään sähköliikkeestä suuria, kirkkaita polttimoita seitsenhaaraiseen kynttelikköön, vaikka sellaiset siinä oli kun sen noin 30 vuotta sitten ostin. Olen joutunut tyytymään rumiin ja uritettuihin, joista ei helposti näe onko hehkulanka ehjä vai poikki. Rikkinäinen polttimo pitää vaan etsiä kokeilemalla.
Tunnustan, että lopulta hermostuksissani tartuin kynttelikköä kurkusta ja ravistelin, mutta ei auttanut sekään. Kannoin siis koko yhteistyöhaluttoman kapistuksen kauimmaisen komeron ylimmän hyllyn äärimmäiseen takanurkkaan ja sanoin, että ei väkisin. Harkitsin jopa jätesäkkiin heittämistä, mutta annan sille vielä joskus uuden mahdollisuuden.
Otin sitten käyttöön kynttelikön, jota olen pitänyt vähempiarvoisena ja jonka kynttilät ovat ajan kellastamat. Hetken aikaa sitä ikkunalla katseltuani päätin, että se saa kelvata, mutta eivät nuo nuo kamalat muovikuusimansetit!
Mitä tekee silloin kätevä emäntä? Hakee käsityökorinsa, johon ei ole tarttunut sen koommin, kun valmisti viime jouluksi ranteenlämmittimiä. Etsii sieltä keittiön verhojen väriin sointuvia keränloppuja ja uuden vuoden aattoillan ratoksi virkkaa somat rinkulat, joka toiseen kynttilään roosanpunaisen ja joka toiseen antiikinsinisen. Ja katselee sitten tyytyväisenä kättensä töitä.
Vähän ”karvalakkimalliahan” ne ovat. Olisin voinut tehdä ne pörrölangasta tai käyttää vaikka helmiä koristeena. Vaan pitää tätä ideaa kypsytellä. Olen uskotellut itselleni, että tämä oli ihan oma keksintöni, enkä ole yhtään mennyt kurkkaamaan käsityöblogeihin, jotka varmaan ovat tulvillaan mitä hienoimpia mansettimalleja. Pimeän sähköttömyysviikon jälkeen on kuitenkin havaittavissa jotain orastavaa luovuutta!
.
01.01.2012 - 21:03
Tämmösii mustii pilvilampai kulki taivaal tapaninpäiväaamul. Otin kuvan akkunan läpi, ku ulos ei tehny miäli mennä. Pal mikkään muu ei sit kulkenukka: ei sähköt johrois, ei puhelut lankoi pitki, eikä autoilka oikeen kettään ku oli niinpal puita tiällä. Ei kulkenu vesikä putkis, mikä hetken pääst vast huamattiin.
Mää nimittäin ehrotin, et ensmäitteeks käytäis sammuttamas valkkia hakekattilast. Jos varolaite kerkii sen tekemään, ni vettä on niinpal hakkeen joukos, ettei helpol saa uurestas viritettyy. Isäntä meinas et jos vähän aikaa orotettaan, sähkö voi kumminkin tulla heti takas. Mut mää pirin pääni, ku mul oli joku aanaus ettei se ihan äkkiist tul. Mut en määkä kyl arvannu et se viis päivää kestäis!
Senverran lirisi vettä hanast, et pesän sai kasteltuu. Mää kirosin et onks ne salolaiset ny sosialisoinnee sen aggregaatinkin siält meitin vedenottamolt. Ennen tuli ain vettä vaik sähköt oliski jostain syyst katkennee. Nyt tartti kiiruustas liruttaa teepannuuunkin ja vähä kattilaan varastoon. Sit ei ennää tullukka ku pihinää vaa. Siit alko leirielämä. Ehtopimjäs isäntä kävi lipomas tiäojast vettä ämpäreihin, et sai kaataa vessanpyttyyn, ettei tarvinnu riukuu mettään pystyttää. Viipyski siäl niin kauan, et mää luulin sen jo ojjaan puronneen.
Ensmäisen päivän isäntä kulki läppäri ja mokkula sylis huaneest toisseen ja hoki et ei toimi ei toimi. Mää kysysin et oleks sää ahristunu? Kauhiast oli tyähommii, mikkä olis tarvinnu tehrä ennen vuaren loppuu ja tää viikko oli niil varattu. Ku äijää stressaa vuarenvaihre ja muijaa vaihrevuaret, ni ei ol kyl helppo yhtälö ollenkaan. Jossain vaihees tuli miäleen, et tarskos tehrä niinku Ystävän laulus neuvotaan: viärä vene sinne lähimpään rantaan ja jättää mikäliä pois kyytist. Mut ku oma tiätämys varavoimaloist ja kaikenmaailman inverttereist on heikkoo ja polttopuutki on kovin oksasii ja suuris klönteis, ni parempi pyssyy kimpas vaan. Jos vaik niit myätämäkkii joskus tulis.
Tiistaiaamul tuli putkiin vettä. Ilmeisestäs se mun kaipaamani aggregaatti oli kumminkin löytyny jostain. Mut puhelinlinkeis ei ennää punaset valot palannu ja kentät hiipus meitin kummanki kännykäst, niin deeänaalt ku saunalahreltki. Tekstiviästin pysty viäl lähettämmään, ku se meni sit joskus ku yks pykälä ilmestys, mut soittaa ei kannattanu. Nyt muuki alko ahristaa. Olisin halunnu blogei lukemaan ja feispuukkiin. Koko mun sosiaalinen elämäni oli kutistunnu. Kävi meil sentään yks viaras muutaman kerran päiväs: jumalattoman suuri tankkiauto täytti meiän tyhjää säiliöö sikalaliätteel. Sikafarmarit on märjän syksyn tähren suaraan sanoen kuses. Määki annoin luvan, ku olin solidaarinen. Ei se paljoo haissu.
Keskiviikkkona mei käytiin kaupunkis. Istuttiin shellsimpukas viäl pitkän aikaa sen jälkeen ku oli saatu syätyy. Isäntä oli netis (läppäri oli fölis tiätenki) ja mää kattelin ympärilleni silmät ympyrkäisinä niinku pikkulikka, ku on ensmäist kertaa joulukirkos. Valotki oli niin kirkkai. Ihminen voi näköjään mettittyy kolmes päiväs! Ymmärsin sentään soittaa paril ihmisel, nyt ku oli kenttää, et ovaks hei henkis vai litistyneenä jossain puun alla. Sattuivatki olemaan molemmat kuuluvuusalueel. Maasturi oli varronnu meittii pihal niin kauan, et oli ruvennu kyynelehtimään, saakelin polttoaineletku vuasi! Mää meinasin menettää hermoni kokonas. Saatiin merkkihuallost pika-appuu kuitenki ja isäntä pääsi taas nettiin sil aikaa, ku auto oli rempas. Käytiin viäl ostamas motonetist kaks patteriratioo. Aggregaatit oli loppunee, mut aamul taas tulos uus kuarma.
Ehtool tapahtus ihme: meiän lankapuhelin (mikä on tyähuaneen tilanpuutteen takia nostettu eteisen hattuhyllyl) soi! Joku soitti jostain Nivalast, et miksei isäntää saa kännykäl kiin ollenkaan. Ja mää kysysin, et milläs sää tänne lankoi pitkin pääsit? Puhelun jälkeen isäntä meni toivorikkaana tiatokonneelles. Laajakaista oli heränny henkiin!
Torstai valkeni (sen verran ku valkeni) vesisatteisena. Kuarma-auto oli vaihteeks antamas virtaa anoppilan pakasteil. Isäntä kokeili kuin äkkiin hän ajjaa keskustaan ja takas. En mää ny muista kuin mont minuuttii siin meni, mut ei kovin montaa. Sit oltiin piänen aggregaatin omistajjii. Se prutkutti ny pihal ja mei kompasteltiin piuhois, jatkojohrois ja jakorasiois ja kinasteltiin mikä vehe milloinki saa virtaa mistäkin päin. Keittiöön tuli oikeen juhlavalaistus et nähtiin likkainkas pelata ehtool viittäsattaa. Kuistin valokaapeliinki riitti virtaa, mut ei sihen pihakuuseen, vaikka mää jo varovastas sitäkin esitin. Ja puita hellan pessään taas…
Perjantaina mää olin jo sopeutunnu tilanteeseen. Ajattelin et hätäks täsä on kun ei tartte lehmiikä lypsää aamuin ehtoin niinku naapureitten. Hella kumminkiin lämmittää tiskivettä ja pahviloota kuistil kyl toimittaa jääkaapin virkaa. Isäntä sai tehtyy jo töitäs ja kännyköihinki alko pikkuhiljaa ilmestyy pykälii, joskus yks ja välil jopa kolmekki. Niinki piänist viivan pätkist voi ihminen iloita. Ku forttumi ehtopäiväl yhren jälkeen räppäs meitil sähköt päälle, en mää mittään riamust ratkennukka. Väsährin täyrellisestäs ja olisin halunnu vaan nukkuu.
Vast seuraaval päiväl jaksoin jahrata takas välil hävinnyt joulutunnelmaa. Korjailin tuulen riapottamii sähköjohroi kuuses ja soitin joululaului. Viäl on nuutinpäivään aikaa.
29.12.2011 - 14:07
Tallella ollaan! Olemme olleet ilman sähköä tapaninpäivän aamusta asti eli pian neljä päivää! Vettä saimme jo vuorokauden kuluttua myrskystä, mutta kännykät alkoivat toimia jotenkuten vasta eilen. Onneksi ilma on leuto ja puuhelllalla saa lämpöä. Nyt sain koneeni koneeni varavirtaan ja laajakaistakin alkoi yllättäen eilen toimia. Vaikka kynttilöiden valossa on oltu, ei joulun tunnelmaa oikein ole joulupäivän jälkeen löytynyt. Kun se komea pihakuusikin on ihan pimeänä!
.
21.12.2011 - 19:17
Sinetit pannaan kääröihin,
ja Joulu salaperäinen
taas suuren kontin tupaan tuo
ja avaa hymyillen.
Ei, kaikkea ei kukaan saa,
jokainen saa vain jotakin.
Kenellä antamista on,
iloitsee syvimmin.
Toiveita riisuu aika pois,
vaan vuosi vuoden jälkeen vain
enemmän koskee sydämeen
se kaikki, mitä sain.
Muruja annan, rihkamaa,
sirusen jonkin, sirpaleen-
käsiini taitamattomiin
hajoaa, minkä teen.
Rakenna, sydän neuvoton,
ja hyvä tahto, työtä tee.
Lähellä lahjain aika on,
hämärä säteilee.
(AaleTynni, Torni virrassa 1954)
.
20.12.2011 - 23:35
Voi. Vaihdoin tänä iltana koko strategian. Luovuin kokonaan sokerin sulattamisesta (lue:polttamisesta) ja suurista karkeista (perusmuoto siis karkki, ei karkea). Liimailin vaan pikkusydämiä tomusokerilla. Toivottavasti liima kuivuu, jouduin käyttämään nesteenä vettä, kun unohdin ostaa kaupasta lisää sitruunamehua. Se on parasta tähän tarkoitukseen.
Näpräsin näiden kanssa monta tuntia ja olin sen jälkeen aivan naatti. Pikkutarkkaan työhön uppoutuu, eikä muista edes syödä! Mitä nyt sokeria nuolee sormistaan (ei kun ihan hygieeninen olin).
Viime yönä kuvasin piparit ilman salamaa ja nämä salamalla. Siksi eiliset ovat jouluhämyisiä ja nämä kalseita. Mutta en oikein saanut noita piperryksiä muuten näkymään. Enää yhtään ainoaa piparia en täksi jouluksi koristele!
20.12.2011 - 00:47
Isännän taivaltaessa loskaista matkaansa Salo-Jyväskylä-Salo päätin odotellessa koristella ensimmäiset joulupiparit. Oikein en vielä päässyt vauhtiin, mutta tulipa verryteltyä. Ensin tein perinteisiä koristelujani...
..mutta niiden alkaessa kyllästyttää vaihdoin tyylilajia:
Tykkäsinkin siitä, mutta olin jo liian nukuksissa jatkaakseni, kellokin lähestyi yhtä. Kukat ja feniks-linnut jäivät odottamaan seuraavaa kertaa. Osa linnuista tosiaan on kuin tuhkasta nousseita :)
