Minulla on vaivoja joista en puhu,

lausumattomia kipuja,

lihakset eivät tottele minua,

ruumiini on kuin kone, jonka liikkeitä tarkastelen.

Minulla on maailma, josta en ääneen puhu,

joka kiertää aurinkoa omassa avaruudessaan,

eikä se valo, joka eliöiden ylle lankeaa,

eikä se pimeys ole lausuttavissa.

En voi kuiskata sitä sinulle,

eivät lempeimmätkään kosketukseni

kirjaile eläinrataa ihollesi

jotta voisit kuulla planeettojeni hyminän.

Vaikka sydämeni painaisin sinun

sydäntäsi vasten et sitä kuulisi,

ei sinun rintaasi tartu leimaa aurinkokunnastani,

ei aamutähden tahraa, vuorovetten kuuta.

Ei vaikka kuulet veren kohisevan oksistoissa

ja luulet että kuulet maailmani puhkeavan.

En edes itse voi itseäni lähestyä,

ruumis on vieras ja tottelematon.

Mutta kerran, kun kirjoitan kuvan maasta,

josta nousevat toukkien idut, harsea multa,

sinä katsot minun kanssani hiukan

horisontin ylitse, ääneti.

Tomi Kontio